Yhä ihanampi, vaivattomampi musiikkiarki?

8.10.2020 2 Like 0 kommenttia Kaarina Kilpiö

Kaarina Kilpiön puheenvuoron keskiössä on musiikkiarki.

Arki on jämäkkä ja tiuhaan käytetty suomalainen sana. Muiden eurooppalaisten kielten vastaavat ilmaisut liittyvät useimmiten jokapäiväisyyteen. Ne sisältävät samaa vivahdetta kuin suomalainen vastineensa – toistuvuutta, banaaliutta, puuduttavaa rutiininomaisuutta, mutta toki myös kotoisuutta ja tietynlaista turvaa.

Arjen ja arkielämän arvostuksen ja omintakeisuuden puolesta on virinnyt trendi, jonka yksi ilmentymä on runsas blogien kirjo sentyyppisillä teemoilla kuin ”rakastu arkeen” tai ”ihana arki”. Näissä kohotellaan pieniä tähtihetkiä someseuraajille huolellisin kuva-asetelmin, perusmateriaalina elämäntyyli, niksitarjonta ja kulutusvalinnat.

Ihanan Arjen verkkopreesensissä esiintyy musiikkia hyvin harvakseltaan, sillä blogien yleiskuva hellii visuaalisuutta ja hetkellisyyttä. Mieltyykö musiikin läsnäolo sitten nimenomaan muualle kuin arkeen – kohosteisiin tilanteisiin ja vuodenkierron kohtiin, juhlaviin yhteyksiin? Jonkinlaista osviittaa saa käyttämällä suosittua pikapäättelyn keinoa eli suorittamalla verkkohaun. Sanapari ”musiikkia juhliin” tuottaa runsaat kaksituhatta linkkiä ohjelmapalveluihin, urkuyhdistyksistä boogiebändeihin. Omankin soittajataustani yhteydenotot olivat taannoin poikkeuksetta muotoa ”jotain musiikkia tilaisuuteen, niin tulee juhlan tuntua”. Juhlamusiikki tilataankin yhä usein (vähintäänkin puoli-)ammattilaisilta.

Musiikkiarjen historia

Sanaparin ”musiikkia arkeen” sato on vastaavasti reilut seitsemänsataa linkkiä hyvinvointihankkeisiin ja viihde-elektroniikkaan, muutaman ohjelmapalveluosuman ohella. Tutkimuksen puolelta saa pikapäättelylle tukea ainakin jossain määrin: arjen musiikki tulee enenevässä määrin kahta väylää pitkin. Ihmiset valitsevat sen itse, henkilökohtaisia soundtracking-käytäntöjään soveltaen, ja julkisissa tiloissa päätyvät enemmän tai vähemmän asiakasprofiloitujen äänituotteiden kuulijoiksi.

Arjen ihanoittaminen – tai ainakin tekeminen inspiroivammaksi – on tietenkin liittynyt musiikkiin huomattavasti kauemmin kuin tuoksukynttilöihin tai yllätysbrunsseihin. Musiikkia on käytetty yksitoikkoisuuden ja raskaiden ruumiillisten työtehtävien helpottamiseen: esimerkiksi H.G. Porthan luonnehti 1700-luvun lopulla niin kutsuttujen jauhorunojen merkitystä viljaa jauhavan viihdyttämisessä ja työn raskauden unohtamisessa (Porthan 1983, 83–88). Se, millaiset elementit musiikkiarjessa ovat käytännössä painottuneet, on pitkään määräytynyt arkea elävän henkilön varallisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja lähielinympäristön mukaan. Jälkipolville arkistoihin on kerätty enemmän juhlatilanteisiin liittynyttä lauluperinnettä kuin arkilauluja, mikä liittyy ajan tallennusteknologiaan. Juhlaväelle suunnattu musisointi oli ihmispaljouden tähden äänekkäämpää ja näin otollisempaa fonogrammilla tallentamiseen (Haapoja 2017, 91).

Musiikin historiankirjoitus keskittyi kauan muodoltaan ja esityskokoonpanoiltaan suureen ja näyttävään säveltuotantoon, jollaista arkikäytössä ollut musiikki harvemmin on. Länsimaisen nuottikirjoituksen tärkeys musiikin välittämisessä ja säilyttämisessä on korostunut, ja nuottidokumentteihin kirjatun musiikin etulyöntiasema aineistomielessä on ollut selkeä. Nuottikäsikirjoitukset erilaisine editioineen ja revisioineen ovat tarjonneet musiikintutkijoille valmiin, tulkinnoille suotuisan lähteistön. Tutkimusta suunnanneet esteettiset arvotukset yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvine yhteyksineen ovat myös suosineet huomion keskipisteeksi asettuvaa ja syventyvää kuuntelua edellyttävää musiikkia.

Musiikkiperinteen keräystyötä toki kohdistui jossain määrin myös työlauluihin, tanssiperinteeseen ja muuhun ns. käyttömusiikkiin – nuotinnoksiksi asti – mutta karsinta oli kovaa ja muistiin merkitsemisen tavat osin ilmaisulle vieraita. Kuulonvaraisesti välittyneen musiikin historiaa on lähestyttävä eri asenteella ja keinoilla. Vuosituhannen vaihteen aikoihin musiikin ja arjen kytkökset ovatkin alkaneet hiljalleen kiehtoa tutkijoita, ja tutkimusta on käynnistetty lähinnä kolmella taholla: musiikkietnologien, -sosiologien ja -psykologien piirissä. Toistaiseksi tutkimusalueet eivät ole heittäytyneet aiheen tiimoilta tiiviimpään keskusteluun, yksittäisiä mainintoja lukuun ottamatta. Sellainenkin vaihe lienee toivon mukaan vielä edessä.

Musiikkia käyttävät kokonaiset, monimutkaiset ihmiset

Mutta nyt: paluu arkeen. Sosiologi Ian Burkitt kuuluu niihin tutkijoihin, jotka haluavat ruotia tarkemmin arjen tai jokapäiväisen elämän (everyday life) olemusta. Burkittin (2004, 211) mukaan arki ”liittyy perustavanlaatuisesti kaikkiin aktiviteetteihin ja kattaa ne kaikkine eroavaisuuksineen ja ristiriitaisuuksineen; se on niiden kohtauspaikka, kytkös ja jaettu maaperä. Arkielämässä saa hahmonsa ja rakenteensa niiden suhteiden loppusumma, jotka tekevät ihmisestä kokonaisuuden.” Tätä ”loppusummaa” ajatellen tutkimuksen tulisikin yleisemmin tarkastella ihmisten musiikillisia käytäntöjä ja musiikinkäyttöä päättäväisen kokonaisvaltaisesti – pyrkien ymmärtämään mahdollistavia ja estäviä rakenteita, kiinnittäen huomiota yksittäisiä käytäntöjä yhdistäviin ja määrittäviin periaatteisiin.

Edellä totesin, että musiikkiarjen reunaehdot muodostuivat pitkään sen tyyppisten muuttujien määrääminä kuin varallisuus, yhteiskunnallinen asema ja lähielinympäristö. Mikä mahtaa olla tilanne nyt, kun digitaalinen musiikinkulutusympäristö on valtavirtaistunut ja arkistunut? Yhä useammat toki kantavat mukanaan älypuhelimissaan ”pääsyä kaikkeen julkaistuun musiikkiin”. On tietenkin aiheellista kysyä jatkokysymyksiä: tarkoittaako pääsy ja käyttömahdollisuus itsessään yksiselitteisesti demokratisoitumista? C-kasettiformaatin käyttäjyyteen keskittyneessä tutkimushankkeessamme kasettien valtakauden ja kotiäänittämisen vapauttavana kokeneista jotkut pitävät suoratoistokuuntelua jo ”liian helppona”, jopa persoonattomana tapana käyttää musiikkia. Heidän näkemyksensä merkityksellisestä musiikkisuhteesta edellyttää ihmiseltä omaa vaivannäköä ja henkilökohtaista kasvua kohti musiikillista maailmankuvaa. Toisille taas digitaalisen käyttöympäristön äärimmäisen väljät nk. affordanssit eli käyttömahdollisuudet näyttäytyvät antoisina: käyttäjä voi itse ratkaista, etsiytyykö tuttujen mieltymysten pariin vai altistaako itsensä löytöretkeilyn kautta esiin tuleville uusille elämyksille. Näiden näkemysten välissä ja ulkopuolella on valtava kirjo erilaisten mieltymysten, henkilöhistorioiden, elämäntilanteiden ja reunaehtojen määrittämiä musiikkiarjen kokijoita.

Arkiset musiikkivalinnat ovat vain osittain yksilöiden omia, ja joissain tapauksissa oma reviiri on hyvin rajallinen – vaikkapa tunnin päivittäinen aikaikkuna siinä vaiheessa, kun työpäivän äänitaustat, kotihälinä, kuntosalin äänisysteemi ja lasten iltasatu on koettu. Valitsemisen vapaus tai rajallisuus ei kuitenkaan merkitse tai kuormita kaikkien kokemuksessa samalla tavoin. Yhden hyvinvointi kukoistaa Radio Classicin kaanon-painotteisen tarjonnan äärellä aamusta iltaan, toinen tuskastuu siihen sekunneissa ja kokee tärkeimpänä säädellä musiikkisuhdettaan itsenäisin täsmävalinnoin.

”Rajaton” pääsy olemassa olevia äänitteitä kuuntelemaan on ilman muuta yksi olennainen osatekijä musiikkiarjessa. Kulttuurin tuottamisen taustarakenteet ja valtasuhteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. Nykyisen ja menneenkin musiikkiarjen tarkastelemisessa on hyödyllistä pohtia huolellisesti, mitä kulloinkin tarkoitetaan kulttuurisella demokratisoitumisella ja kenen arjessa sitä tapahtuu. Tässä on suureksi avuksi ymmärrys historian kehityskuluista esimerkiksi sellaisten instituutioiden kohdalla kuin konserttikäytännöt, kasvatus ja ammattikunnat, tai musiikkielinkeinon kulloisistakin ansaintalogiikoista ja hierarkioista.

Musiikkiarki on aina yhdistelmä jaettua ja yksilökohtaista, ja tulkitsen Burkittin ”loppusumman” tällaiseksi yhteenkietoutumaksi. Etnografinen ote musiikkiarkeen tähtää ymmärryksen lisäämiseen juuri siitä. Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Kokonaisvaltaisuuden tulisi tutkimisessa konkretisoitua vähintäänkin luottamuksena ja uteliaisuutena. Tutkimuksen kohteilta kannattaa vilpittömästi ja avoimesti kysyä heidän arjestaan ja pyytää heitä jakamaan sitä esimerkiksi näyttämällä kuuntelu- tai konserttikäytäntöjään. Vastauksia (tai esimerkiksi arkistomateriaalia) kannattaa analysoida syventyvämmin ja sitkeämmin kuin luokittelutarkoituksessa. Musiikkimaun, faniuteen kiinnittymisen tai tiettyyn sosiaaliseen ryhmään kuulumisen kaltaiset luokittelut voivat tietenkin olla keskeisiä palasia yksittäisen ihmisen kokemassa musiikkiarjessa. Silti kokonaiskuva on lähes poikkeuksetta huomattavasti monisärmäisempi.

Kaarina Kilpiö

Burkitt, Ian (2004): The time and space of everyday life. Cultural Studies 18:2–3,ss. 211–227.

Haapoja, Heidi (2017): Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Helsinki: Helsingin yliopisto ja Suomen Etnomusikologinen Seura.

Kilpiö, Kaarina & Vesa Kurkela & Heikki Uimonen (2015): Koko kansan kasetti. C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. SKS:n toimituksia 1413.

Porthan, Henrik Gabriel ([1798] 1983): Suomalaisesta runoudesta. [Suom. Iiro Kajanto]. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.