Ammattikuva, säveltäjäkuva ja työnkuva

28.2.2018 0 Tykkää 0 kommenttia Riikka Talvitie

Jatkotutkintoni ytimessä on säveltäjän työn tutkiminen ja jopa aktiivinen muuttaminen. Jotta voisin muuttaa säveltäjän työnkuvaa, eli tässä tapauksessa omaa toimintaani, on minun ensin määriteltävä lähtötilanne. Millainen ammatti säveltäjä on niin historiallisesti kuin nykypäivänä? Ja mitä ammatin ominaispiirrettä haluan erityisesti tarkastella kriittisesti?

Olen lähtenyt liikkeelle määrittelemällä käsitteitä ammattikuva ja säveltäjäkuva.

Ensimmäinen säveltäjän ammattia käsittelevä tutkimus Suomessa on Terhi Nirosen vuonna 1991 laatima julkaisu Suomalaisen nykysäveltäjän ammattikuva: Tutkimus taidemusiikin säveltäjien ammatti-identiteetistä. Tutkimus on toteutettu kysely- ja haastattelututkimuksena yhteistyössä Suomen Säveltäjät ry:n kanssa. cTutkimuksessa ammatti-identiteettiä lähestytään kahdesta toisistaan poikkeavasta näkökulmasta: A) uuden musiikin asema suomalaisessa musiikkikulttuurissa, mikä osaltaan heijastaa säveltäjien työoloja ja työmahdollisuuksia; B) säveltäjien ammatillinen asema ansiotyöläisenä, jolloin keskeiseksi nousee sävellystyön ja leipätyön välinen suhde. Nämä yhdessä muodostavat tutkimuksen ammattikuvan. Nirosen määritelmään ammattikuvasta liittyy selkeästi säveltäjän asema ja arvostus yhteiskunnassa – se, miltä ammatti näyttää ulospäin. Tämä on myös yhteydessä säveltäjien oman ammatti-identiteetin kanssa: millainen säveltäjä haluaisin olla.

Mitä sitten tarkoittaa taiteilijakuva tai vielä erityisemmin säveltäjäkuva? Ensimmäisenä ajatuksena esiin nousee patsas, Sibeliuksen patsas, suomalaisten säveltäjien ammattia eniten muokannut mielikuva.

Säveltäjä ja tutkija Mikko Heiniö on kirjoittanut aiheesta Musiikki-lehdessä 4/1992. Siinä hän määrittää säveltäjäkuvan suhteessa reseptiohistoriaan. ”Säveltäjäkuva on tutkijan konstruoima synteesi jonkun tietyn säveltäjän musiikkia ja taiteilijapersoonaa koskevista käsityksistä, joita tietty historiallis-kulttuurisesti rajattu yhteisö on verbalisoinut.” Heiniön mukaan valta kuvien luomisessa on elävien säveltäjienkin kohdalla suurelta osin medialla, kriitikoilla ja journalisteilla.

Oman tutkimukseni kannalta sekä ammattikuvan että säveltäjäkuvan käsitteet tuntuvat vierailta. En ole kiinnostunut säveltäjän ansaintalogiikasta, yhteiskunnallisesta arvostuksesta tai mediassa syntyneestä taiteilijakuvasta. Etsin jotain konkreettisempaa käsitettä, joka toisaalta toisi näkyviin säveltäjän työn arkiset käytänteet ja toisaalta liittäisi ammatin keskusteluun, joka tutkii yleisesti työn muutosta nyky-yhteiskunnassa. Olen pikemmin kiinnostunut siitä, miten säveltäjä työskentelee yhdessä muiden säveltäjien, muusikoiden ja eri alan taiteilijoiden kanssa.

Voisiko tutkimukseni kohteena olla yksinkertaisesti säveltäjän työnkuva?

Vaikka taidemusiikin säveltäjän ammattikuva voidaan jotenkin yhtenäisesti rajata, työnkuvan kohdalla määrittely on haastavampaa. Jokaisella säveltäjällä on henkilökohtainen omaan musiikin tekemiseensä ja koulutustaustaansa pohjautuva toimenkuva. Säveltäjät toimivat sävellystyön ohella tutkijoina, muusikoina, kanttoreina, opettajina, toimittajina, festivaalijohtajina, tuottajina, taiteellisina johtajina jne. Myös säveltäjien työtehtävät vaihtelevat eri projekteissa huomattavasti sen mukaan, millaisesta sävellystyöstä on kysymys. Esimerkiksi elokuva- tai pelimusiikin säveltäjän on otettava huomioon aivan eri lainalaisuuksia kuin akateemisen konserttimusiikin säveltäjän. Säveltäjän työnkuvaa analysoitaessa näitä toimintamalleja voidaan tarkastella musiikin tyylistä riippumatta. Jostain syystä meillä elää kuitenkin voimakkaana ajatus, että akateeminen, etabloitunut, länsimaisen musiikin traditiossa toimiva konserttimusiikin säveltäjä edustaa sitä prototyyppiä, johon säveltäjyys ilman muuta tähtää. Akateemisen konserttimusiikin säveltäjän työnkuva on myös se, johon olen itse kouluttautunut – ja jota lähden purkamaan.

Mikko Heiniö: ”Säveltäjäkuva”. Musiikki 4/1992.
Terhi Nironen: Suomalaisen nykysäveltäjän ammattikuva: tutkimus taidemusiikin säveltäjien ammatti-identiteetistä. Turun Yliopisto, 1991.