Benjamin Britten – brittioopperaa toiseudesta ja tuhoutuneesta viattomuudesta
Teksti: Ruut Mattila
Benjamin Britten (1913–1976) on Henry Purcellin (1659–1695) ohella tunnetuin brittiläinen oopperasäveltäjä. Omana aikanaan hän oli myös tunnustettu pianisti, kapellimestari ja festivaalijohtaja sekä tärkeä taustavaikuttaja monien musiikkitapahtumien takana. Yli kaksi vuosisataa Purcellin jälkeen eläneen Brittenin katsotaan herättäneen brittiläisen oopperan uudelleen henkiin ja luoneen uuden, modernin oopperatyylin, joka menestyi myös kansainvälisesti. Britten oli mieleltään kosmopoliitti ja tunsi aikansa vallitsevat eurooppalaiset musiikkitrendit. Hän yhdisteli oopperoissaan moderneja vaikutteita perinteisiin tyyleihin ja muotoihin, ja käytti esimerkiksi klassismista tuttua resitatiivien ja yksittäisten numeroiden, kuten aarioiden, ensemblen ja kuoron, vuorottelua.
Britteniin teki suuren vaikutuksen Alban Bergin (1885–1935) ooppera Wozzeck, ja kuten Wozzeckissa, monissa hänen oopperoissaan on nimihahmona epäsankarillinen, traagisen kohtalon kokeva mies. Brittenin ensimmäinen suurimuotoinen ooppera, kolminäytöksinen Peter Grimes (1945), kantaesitettiin heti toisen maailmansodan jälkeen Lontoossa, ja se sai haltioituneen vastaanoton. Teosta kiitettiin myös Ison-Britannian ulkopuolella. Purcellin Didon ja Aeneaksen (1689) jälkeen Peter Grimes oli ensimmäinen brittiooppera, joka vakiintui myös kansainväliseen ohjelmistoon. Toinen Brittenin tunnetuimmista ja kansainvälisesti esitetyimmistä, suurimuotoisista teoksista on merelle sijoittuva, ainoastaan mieslaulajille kirjoitettu Billy Budd (1951).
1940-luvun Isossa-Britanniassa oli vain vähän suuria näyttämöitä, joten Britten kirjoitti monet oopperateoksistaan pienemmille näyttämöille ja kokoonpanoille. Kahdeksalle laulusolistille ja 13 soittimelle sävelletty, alle kaksituntinen The Rape of Lucretia oli Brittenin ensimmäinen kamariooppera. Se kantaesitettiin Glyndebournen oopperafestivaalilla vuonna 1946, ja esiintyjäryhmästä kehittyi English Opera Group –seurue. Britten oli seurueen nimikkosäveltäjä, ja se kantaesitti myöhemmin useimmat Brittenin näyttämöteoksista, kuten samalle 13 instrumentin kokoonpanolle orkestroidun Albert Herringin (1947).
Britten kirjoitti yhteensä 16 oopperaa, joista edellä mainittujen lisäksi esitetyimpiä ovat The Turn of the Screw (1954), A Midsummer Night’s Dream (1960) ja Death in Venice (1973). Oopperoiden lisäksi Britten tunnetaan muun muassa 15 laulusarjastaan sekä War Requiemista. Kuorolle, orkesterille ja solisteille sävelletty War Requiem valmistuiuudelleenrakennetun Coventryn katedraalin vihkiäisiin vuonna 1962. Se perustuu latinankielisiin requiem-messuteksteihin sekä ensimmäisessä maailmansodassa kuolleen Wilfred Owenin (1893–1918) runoihin. Lisäksi Brittenin tuotantoon kuuluu yksi baletti, yli 60 kansanlaulusovitusta sekä kamari-, kuoro- ja orkesterimusiikkia. Brittenin elämänkumppani, tenori Peter Pears (1910–1986), oli säveltäjän suuri innoittaja, jolle Britten kirjoitti useiden oopperoidensa ja muiden lauluteostensa tenoriosat.
Britten tarttui oopperoissaan vakaviin aiheisiin ja otti kantaa sosiaalisiin kysymyksiin. Hänen oopperoidensa teemoissa toistuvat psykologiset konfliktit, terrori toiseutta ja erilaisuutta kohtaan sekä viattomuuden menettäminen. Niin Peter Grimes kuin Albert Herringkin ovat yhteisössään ulkopuolisia ja joutuvat muiden ennakkoluulojen kohteeksi. Tummasävyisen Peter Grimesin lopussa Grimes päätyy hukuttautumaan, koska häntä syytetään apupoikiensa kuolemista. Koomisessa Albert Herringissä päähenkilö vapautuu yhteisön asettamasta roolista lähdettyään rommiryyppyjen rohkaisemana öiselle rellestysretkelle.
The Rape of Lucretia kertoo toisenlaisen, suoraviivaisemman tarinan tuhotusta viattomuudesta, sillä siinä raiskataan nainen vedonlyönnin vuoksi. Billy Buddissa nimihenkilö, rehti merimies, taas joutuu julman poliisiupseerin silmätikuksi ja väärien syytösten kohteeksi. Päädyttyään kapteenin kuulusteltavaksi puhevikainen Budd ei pysty puolustautumaan, vaan lyö kiihdyksissään upseeria, joka kuolee. Budd saa epäoikeudenmukaisen kuolemantuomion, mutta tyytyy rangaistukseensa. Brittenin oopperoiden väärinymmärrettyjen nimihenkilöiden osa on siis useimmiten lohduton, ja yhteisön asettamat odotukset ja vaatimukset määrittävät heidän synkän kohtalonsa. Albert Herring sen sijaan tarjoaa toiveikkaamman näkökulman toiseuteen ja psykologiseen vapautumiseen.
Lähteet
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Keuruu: Otava.
Batta, András 2001 [1999]. Ooppera: Säveltäjät. Teokset. Esittäjät. Suom. Elli Ainola et al. Köln: Könemann.
https://www.britannica.com/biography/Benjamin-Britten
Oopperaa kulissien takana
Tässä blogissa Sibelius-Akatemian 2,5-vuotisessa maisterikoulutuksessa opiskelevat nuoret laulajat kirjoittavat kokemuksistaan ennen oopperaluokan lähestyviä ensi-iltoja. Tekstit ovat syntyneet muun muassa FT Liisamaija Hautsalon vetämällä kurssilla, jossa opiskelijat haastetaan kirjoittamaan oopperan taustoista, säveltäjistä tai vaikkapa omasta roolihahmostaan ja haastattelemaan oopperaproduktiossa työskenteleviä henkilöitä.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia