“Hellä hepo varsalleen” – Äidin ja pojan suhde oopperahistoriassa

25.11.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

Oopperassa löytyy äitejä synkistä ja pahaenteisistä helliin ja hoivaaviin, toteaa Tuomas Miettola

Teksti: Tuomas Miettola

Yleensä Benjamin Brittenin (1913–1976) oopperaa Albert Herring (1947) käsitellään joko luokkayhteiskunnan tai tapakulttuurin näkökulmista. Tässä esseessä halusin syventyä teoksen päähenkilön, Albert Herringin, ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen ja verrata tätä äiti-poika -suhdetta muiden oopperoiden vastaaviin suhteisiin. Onko Albert todella Mrs. Herringin käskyvallan alla? Mitä Albert Herring meille kertoo vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta? Kuinka otsikon sanonta, omaa äitiäni siteeraten, näkyy lastansa paapovan Mrs. Herringin ja Albertin välisessä suhteessa? Mitä Mrs. Herringin menehtyneelle aviomiehelle, siis Albertin isälle, tapahtui ja kuinka tämä on ehkä vaikuttanut Albertin ja hänen äitinsä suhteeseen?

Monenkirjavat äiti-poika -suhteet oopperoissa

Länsimainen oopperakirjallisuus käsittää valtavan määrän teoksia, joissa on mukana oopperan juonen kannalta keskeisten päähenkilöiden äitejä. Oopperassa äidit ovat monimuotoinen hahmogalleria. Yksi synkimmistä äitihahmoista lienee Gaetano Donizettin (1797–1848) Lucrezia Borgia –oopperan (1833) nimihenkilö, joka myrkyttää poikansa jopa kahteen kertaan. Lucrezian tunnustukseksi on silti sanottava, että kuten italialaiselle bel canto -oopperalle on tyypillistä, hän ei tiedä myrkyttävänsä oman poikansa kuin vasta aivan oopperan lopussa, jolloin on jo liian myöhäistä. Toinen kyseenalainen äitihahmo löytyy Engelbert Humperdinckin (1854–1921) teoksesta Hannu ja Kerttu (1893): äiti Gertrud osoittaa käsittämätöntä piittaamattomuutta lähettäessään lapsensa vaaralliseen metsään ja lopulta lapset ovat päätyä noidan uuniin.

Useimmiten äitien roolihahmot ovat kuitenkin hoivaavia ja ylisuojelevia. Varsinkin italialainen, realistisuuteen kerronnassaan pyrkivä tyylisuuntaus eli verismi pursuilee äitihahmoja, jotka holhoavat ja paapovat poikiaan. Francesco Cilean (1866–1950) oopperassa L’Arlesiana (1897) esiintyvän nuoren päähenkilön Federicon (tenori) äiti Rosa Mamai on tästä äärimmäisin esimerkki. Hän pelkää menettävänsä Federicon ja yrittää naittaa tämän viattomalle ja kiltille kummitytölleen, Vivettalle. Äidin mielestä Federicon tulisi asettaa ajatuksissaan äiti ja hänen tarpeensa aina kaiken edelle ja pyrkiä tekemään ratkaisuja äidin tahdon mukaan. Rosa Mamaille Federico on kaikki kaikessa ja perheen nuorimmainen L’Innocente ei saa äidiltään juuri mitään huomiota. Toinen kyseenalaisesti kuuluisa äiti on yhden tunnetuimman verismo-oopperan eli Pietro Mascagnin (1863–1945) Cavalleria Rusticanan (1889) Lucia, miespäähenkilö Turiddun äiti, on dramaattisten tapahtumien keskipisteessä, mutta ei estä niiden luisumista kohti väkivaltaista loppua. Lucia valehtelee poikansa tyttöystävälle Santuzzalle tämän olinpaikasta ja pyrkii näin suojelemaan poikaansa ja estämään tilanteen eskaloitumisen.

Ylisuojelevuus on mukana useammassa oopperoiden äiti-poika -suhteessa, eikä se ole sattumaa. Usein asia mielletään vain italialaisen perhekulttuurin elementiksi, mutta toisaalta kyse on oopperan juonen kannalta psykologisesti hedelmällisestä rakenteesta: oopperoiden tekoaikaan perheen poika on usein asunut äidin helmoissa, kunnes on mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Vaimon valintaan perheellä on myös ollut sanansa sanottavana. Isät ja äidit ovat näin tuoneet libretistille valtavasti lisää työkaluja jännitteiden luomiseksi oopperan hahmojen välille. Ajatellaanpa vaikka Giuseppe Verdin (1813–1901) La traviatan (1853) Giorgio Germontia, joka Alfredon isänä pyrkii järkiperäisesti erottamaan Alfredon ja Violettan naisen kurtisaanitaustan vuoksi. Tähän kun lisätään Violettan ja Alfredon suunnattoman vahva vetovoima, saadaan aikaan tunteiden ja järjen vastavetoa, joka toimii oopperan tapahtumien katalysaattorina. Myös Albert Herringin äidin ylisuojelevuus poikaansa kohtaan toimii tapahtumien motivaattorina.

Äidin ja pojan suhde Albert Herringissä

Nuori Albert Herring on Mrs. Herringin 22-vuotias, hyväsydäminen poika. Mrs. Herring omistaa pienen vihanneskaupan Little Streetillä Loxfordin kylässä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Lontoosta. Albertin ja hänen ystävänsä Sidin ensimmäisestä keskustelusta käy jo ilmi, ettei Albert tee samoja asioita kuin rennonletkeä Sid: Albert ei käy tansseissa, juo olutta tai flirttaile tytöille kuten Sid ja muut ikäisensä pojat. Albert alkaa kyseenalaistaa – ehkä ensimmäistä kertaa – onko hänen elämänsä otsa hiessä töitä tekevänä, äidin käskyvallan alla olevana vihanneskaupan myyjänä mielekästä. Aiemmin kylän mahtinaisen, Lady Billowsin luona kokoontunut toimikunta on tehnyt päätöksen jättää valitsematta Kevään kuningatar, sillä kukaan kylän tytöistä ei täytä Lady Billowsin kriteerejä. Toimikunta ilmoittaa Albertille, että hänet on valittu Kevään kuninkaaksi, ja tämä shokeeraava päätös saa Albertissa aikaan sen, että hän aikoo kieltäytyä kunniasta. Äidin ja Albertin välille syntyy iso riita ja äiti kokee – ehkäpä ensimmäistä kertaa – poikansa kapinoivan häntä vastaan. Albert kuitenkin taipuu. Kevään kuninkaan kruunajaisjuhlissa Albertin saadessa hikkakohtauksen on Mrs. Herring ensin järkyttynyt ja häpeissäänkin, mutta lopulta hyvin suojelevainen poikaansa kohtaan. Ja kun Albert häviää omille teilleen, Mrs. Herring on täysin surun murtama. Onhan tämä ymmärrettävääkin: Albertin isä on kuollut ja pojan voidaan tulkita olevan ainoa läheinen ihminen Mrs. Herringin elämässä.

Kun oopperan lopussa Albert ilmestyy kotiin mutaisissa vaatteissa ja kertoo toilailuistaan, äiti on edelleen järkyttynyt ja häpeissään mutta myös närkästynyt poikansa toiminnasta. Albert sen sijaan syyttää ja suorastaan läksyttää äitiään siitä, kuinka hän on paaponut Albertia ja kuinka äidin käytös pakotti pojan tekemään dramaattisen irtioton. Välikohtaus tapahtuu koko yläluokkaisen hienostojoukon edessä. Psykologiassa tällaisesta lapsen käytöksestä käytettäisiin termiä symbolinen äidinmurha, jossa lapsi hyvin suurieleisesti tekee pesäeron äitiinsä ja näin tekee selväksi, ettei ole enää erottamaton osa äitiään. Ranskalaisen filosofin ja psykoanalyytikon Julia Kristevan mukaan vastasyntynyt lapsi on nk. semioottisessa vaiheessa, eikä hänellä tällöin ole kokemusta erillisestä minästä, vaan hän tuntee ykseyden äitinsä kehon kanssa. Symbioosi on kuitenkin rikottava, jotta yksilö voisi kokea äidistä erillisen minuuden. Albertin kohdalla kyseessä on kuitenkin enemmän henkinen kasvutarina: hän on kyllä erillinen nuori mies tunteineen, mutta hänen äitinsä sanelee Albertin elämän sisällön. Albertin elämä alkaa näyttäytyä hänelle itselleenkin tylsänä ja mitättömänä ja ympäröivä maailma alkaa houkuttaa yhä enemmän ja enemmän. Alkoholi auttaa Albertia rentoutumaan ja näinpä lopullinen irtautuminen ja seksuaalinen herääminen ovat hänelle mahdollisia. Oopperan lopussa Albert ei edes tunnu välittävän siitä, mitä mieltä hänen äitinsä on Albertin toilailuista – tästä eteenpäin on kyse hänen elämästään ja valinnoistaan!

Lähde: Kristeva Julia 1998 Musta Aurinko: masennus ja melankolia. Suom. Mika Siimes. Helsinki: Nemo.