Kuvataideakatemian alumni Tiina Pyykkinen residenssissä: Missä vieraasta tulee omaa 

30.1.2023 1 Tykkää 0 kommenttia

Hiljattain luin Rebecca Solnitin teoksen Eksymisen kenttäopas, jossa kirjailija kuvailee eksymisen ja etsimisen tarpeellisuutta löytämisen mahdollisuutena. 

Hän kirjoittaa: 

”Kaikkien taiteilijoiden täytyy tietysti etsiä tuntematonta, ajaa takaa vielä syntymätöntä ideaa, muotoa tai kertomusta. Taiteilijoiden kuuluu avata ovia ja kutsua sisään profetioita, tehdä tilaa sille mitä ei tiedetä tai mikä on vierasta. Heidän työnsä syntyy tästä yhteydestä, vaikka ensikohtaaminen tuntemattoman kanssa merkitseekin alkua pitkälle ja kurinalaiselle prosessille, jossa vieraasta tehdään omaa.” 

Kirjailijan sanojen kautta huomasin eksyneeni kokemuksiini, muistijälkiini, joita Jan van Eyckin residenssi oli minulle vuosien 2021-2022 aikana tarjonnut ja pohdin miten Solnitin kuvaama tuntematon näyttäytyi minulle residenssikauden aikana. 

Aloitin Jan van Eyck Academien residenssissä lokakuussa 2021. Suunnitelmanani oli käynnistää uuden maalauskokonaisuuden teko sekä tutustua uusiin maalaus- ja pohjamateriaaleihin, joita olin ottanut mukaani. Olin myös haaveillut omien arkirutiinieni rikkomisesta: tilasta, jossa olisin tuntemattomassa paikassa avoin uusille mahdollisuuksille ja oivalluksille. 

Pian saapumiseni jälkeen jouduin kuitenkin toteamaan, etteivät ajatukseni ja tunteeni vastanneet haavekuvaa, ja tulin tietoiseksi haluni ristiriidasta. Olin kokenut suurta tarvetta lähteä ja kokea jotain tuntematonta mutta löysin itseni tilanteesta, jossa vastustin läsnäoloa residenssissä. Kyseenalaistin valintani siirtää maalaukseni pakettiauton perässä uuteen tuntemattomaan paikkaan, jakaa aikaani ihmisten kanssa, joiden toimintatavoista en tiennyt mitään ja tehdä työtä uudessa tilassa. Lisäksi olin tullut tietoiseksi siitä tosiseikasta, että olin ainut kuvataiteilija, joka keskittyi työssään maalauksen kautta muotoutuviin kysymyksiin, ja pohdin voisiko residenssi tarjota minulle mahdollisuutta sellaiseen vastavuoroisuuteen, jota olin työssäni kaivannut. 

 Epäröinnistäni huolimatta olin suunnattoman iloinen siitä, että residenssi tarjosi minulle hienot puitteet viedä työtäni eteenpäin. Päärakennuksessa sijaitsevan työhuoneeni lisäksi saatoin rakentaa kotiini laboratorion, jossa aloin valmistaa itse värejä ja totesin tämän työmuodon toimivaksi. 

Keskiviikkoisin osallistuin luennoille, joissa jokainen residenssissä työskentelevä ammattilainen vuorollaan esitteli työtään, minkä jälkeen kokoonnuimme yhteiselle illalliselle. Sain mahdollisuuden kutsua vierailevia taidealan asiantuntijoita työhuoneelleni ja keskustella työstäni. Lisäksi osallistuin residenssin järjestämiin seminaareihin ja tapahtumiin. Joinain päivinä hiippailin tarkastelemaan kirjaston tarjonnan, toisina ihmettelin kirja- ja grafiikanpajan uskomatonta tarjontavalikoimaa työkoneiden ja henkilökunnan tiedon osalta. Varasin tapaamisajan Future Material laboratorio -hanketta johtavan henkilön kanssa keskustellakseni ekologisista materiaaleista.  

Upposin tähän kaikkeen hiljalleen, totuin olemaan. Päiväkahvit puutarhassa, kohtaamiset ruokalassa, keskustelut työhuoneella ja jaetut hetket kaupungilla. Alun epäilyn sijaan löysin itseni tilanteesta, jossa vastavuoroisuus ja avoimuus kuuluivat arkipäivään. Saatoin ihmetellä kollegoideni kanssa maalauksissani käytättämiäni pigmenttejä ja analysoida havainnon monimutkaisuutta, vaikka heidän työvälineensä oli toinen. 

Tulin tietoisemmaksi omasta taustastani, kulttuurista, jossa olin kasvanut vaihtaessani ajatuksia taiteen muotokieltä analysoidessamme tai koulutusmahdollisuuksista puhuessamme. Hämmennyin usein, ihmettelin usein ja nauroin paljon. 

Olen iloinen, että lähdin etsimään tuntematonta ja sain tehdä sen niiden ihmisten avulla ja kanssa, jotka jakoivat kanssani residenssissä viettämäni ajan.