Lakmé: Eksoottinen houkutuslintu

23.11.2021 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Oopperassa orientalismia edustavat stereotyyppiset henkilöhahmot ja heidän alistettu asemansa suhteessa eurooppalaisiin”, kirjoittaa Johanna Takalo

Teksti: Johanna Takalo

Mysteerinen, herkkä, puoleensavetävä lyyrinen sopraano. Nuori, naiivi eurooppalainen sankaritenori. Raaka ja väkivaltainen “heimopäällikkö”, basso tai bassobaritoni. Kuulostaako tutulta? Todennäköisesti, sillä nämä stereotyyppiset henkilöhahmot voi löytää monista 1800-luvun eksotismia edustavista eurooppalaisista oopperoista, kuten Léo Delibesin (1836–1891) tunnetuimmasta teoksesta, Lakmésta. Delibes sävelsi Lakmén uransa loppuvaiheessa, ja ooppera sai ensi-iltansa Pariisin Opera Comique’ssa vuonna 1888. Tässä oopperassa stereotyyppinen henkilöasetelma toimii seuraavasti: intialainen Lakmé ja englantilainen upseeri Gérald rakastuvat toisiinsa, mitä Lakmén isä, brahmaanipappi Nilakantha ei hyväksy. Lopussa Lakmé uhraa itsensä jumalille myrkyttämällä itsensä, koska rakastavaisilla ei ole yhteistä tulevaisuutta.

Eksotismi oli erityisen suosittua ranskalaisessa oopperassa 1800-luvun loppupuolella.  Lakménkin tarinan tausta on siirtomaakauden kolonialistissa ilmapiirissä, jolloin eurooppalaiset joutuivat kosketuksiin muiden kulttuurien kanssa. Vieraiden kulttuurien kohtaaminen näkyi myös taiteessa. Yleisöä kiehtoi kaikki vieras, seikkailullisuus ja salaperäisyys, mikä kävi ilmi jo aiemmin menestyneistä Georg Bizet’n (1838–1875) oopperoista Carmen ja Helmenkalastajat sekä Jules Massenet’n (1842–1912) Le Roi de Lahore’sta (Lahoren kuningas), joiden tapahtumat oli sijoitettu jonnekin kauas, salaperäiseen itään. Euroopasta katsoen itään sijoittuvat alueet eli “Orientti” kuvataan oopperoissa usein eroottisina, seksuaalisesti vapaamielisinä, ja mysteerisinä, mikä nähtiin vastakohtana tiukalle eurooppalaiselle moraalille.

Orientti viittasi milloin Kiinaan ja Lähi-Itään, milloin Intiaan, mikä tarkoitti, että se saattoi olla missä tahansa idässä. Toisin sanoen Orientti edusti eurooppalaisille jotain kuviteltua ja erilaista, Toista, joka useimmiten nähtiin myös alempiarvoisena ja halveksittavana. Tätä kirjallisuudentutkimuksesta alkunsa saanutta tarkastelun tapaa kutsutaan orientalismiksi. Oopperassa orientalismia edustavat alussa kuvatut stereotyyppiset henkilöhahmot ja heidän alistettu asemansa suhteessa eurooppalaisiin. Orientalistiseen oopperaan liittyvät myös loistelias näyttämötoteutus, ja tarinoissa kohdataan usein, depotismia, julmuutta, kauhua, ylevyyttä, kiivaasta energiaa ja nautintoa.

Omana aikanamme tämänkaltainen stereotyyppinen ja ideologisesti värittynyt fiktio, johon sisältyy omaa etua tavoitteleva ajattelutapa, tuntuu ristiriitaiselta, vieraalta ja kyseenalaiselta. Orientalismi perustuu täysin 1800-luvun länsimaisten ihmisten mielikuvitukselle, eikä se edusta todellisuutta millään muotoa. Sen tarkoitus on esittää, ei imitoida. 

Musiikillinen Orientti

Kuten Orientti ei määrity maantieteellisesti, myöskään siihen liittyvä musiikki ei ole tietynlaista. On kuitenkin olemassa työkaluja, joita säveltäjät sitä kirjoittaessaan hyödyntävät. Esimerkistä käy esimerkiksi Lakmén tunnettu “Kelloaaria” “La légende de la fille de pariah”.  Lakmén isä Nilakantha pakottaa tyttärensä laulamaan ja houkuttelemaan äänellään esiin rakastajansa, jotta saisi surmata tämän. Aaria kertoo nuoren intialaistytön ja Vishnu-jumalan kohtaamisesta. Laulu alkaa sanattomalla, usein kromaattisella vokaliisilla, joka oli yleinen työkalu säveltäjille tunteellisen ja haavoittuvaisen itämaisuuden kuvaamisessa ja jossa pelkkä ääni viettelee ja kiinnittää ihmisten huomion. Sen vastakohta on ”järkevä” länsimaalainen, jonka musiikki usein edustaa puhdasta tonaalista harmoniaa esimerkiksi ilman kromatiikkaa. Aaria sisältää esimerkiksi synkooppirytmejä, aiolisia asteikkoja, urkupisteitä, paljaita harmonioita oktaavin kaksinnuksella sekä tamburiineja ja pieniä kelloja. Ne kaikki viittaavat musiikilliseen Orienttiin – mystisiin temppeleihin, arkaaisiin soittimiin ja rituaalitansseihin.