Musiikki- vai videoteos?
Tällä viikolla esitetään Tampere Biennalessa teokseni Omakuva – Self Portrait. Teos ei ole varsinainen sävellys, vaan videoteos, joka sisältää musiikkiteoksen säveltämisprosessissa syntynyttä luonnostelua, improvisointia ja säveltäjän ajattelua teoksen taustalla. Yritän takautuvasti jäljittää joitain ajatuksia, jotka heräsivät ennen työn alkua, kun tutustuin video- ja performanssitaiteen historiaan.
Monissa nykytaidetta käsittelevissä teoksissa nostetaan esiin Jackson Pollockin kehittämä maalaustekniikka toiminta- eli roiskemaalaus (engl. action painting). Pollockin työn dokumentoijana toimi valokuvaaja Hans Namuth, joka toi näkyväksi sen, mitä taiteilijan työhuoneella tapahtui. Otaksun, että kuvataiteilijoille esimerkki on jo kliseinen ja moneen kertaan käsitelty. Mutta säveltäjälle uusi. Voisiko säveltämisen saada samalla lailla näkyväksi? Voisiko työn tekeminen prosessina olla teos? Voisiko säveltäminen olla nuotikirjoituksen sijaan toimintaa ja etsimistä, joka tuodaan näkyväksi ja kuultavaksi? Kiinnostava esimerkki sävellysprosessin avaamisesta yleisölle on Pasi Lyytikäisen livesävellysmetodi, jossa säveltäminen otetaan osaksi esitystä.
Namuthin kuvaama videodokumentti löytyy verkosta
Suomalaisista videotaiteilijoista kiinnostuin Elina Brotheruksen tuotannosta oikeastaan kahdestakin syystä. Toisaalta sen vuoksi, että hän on onnistunut sisällyttämään teoksiinsa avoimen henkilökohtaisia kysymyksiä, ja toisaalta siksi, että hänen töissään on jonkinlaista toiston ja rutiininomaisen jatkuvuuden ajatusta. Jos sama asetelma toistetaan kerta kerran jälkeen, joskus vuosienkin päästä, niin millaisen perspektiivin se tuo teokseen tai teoskokonaisuuteen? Myös taiteellisen tutkimuksen yhteydessä on usein käsitelty toistoa yhtenä tärkeänä tutkimuksellisena metodina tietoa kerättäessä. Säveltäjälle toisto ja variaatio ovat hyvinkin tuttuja työkaluja musiikin sisällä työskenneltäessä, mutta sen sijaan työskentelyasetelman lähtökohtana ajatus on vieraampi. En ole ikinä tehnyt samaa kappaletta kahdesti, mikä olisikin kiehtova ajatus. Voisiko säveltäjä tutkia teostensa avulla sitä, miten aika ja ympäristö muuttavat teoksen luonnetta?
Lisäksi kehottaisin vielä tutustumaan performanssitaiteilija Marina Abramovićin esityksiin. Erityisesti vuonna 1974 esitetty performanssi Rhythm 0 herätti mielenkiintoni. Esityksessä taiteilija seisoo liikahtamatta keskellä näyttelytilaa samalla, kun yleisöllä on lupa tehdä mitä vain 72 objektilla, jotka on asetettu pöydälle. Esitys kestää kuusi tuntia. Abramović totesi myöhemmin, että ”jos jätät vastuun tilanteesta yleisölle, he voivat tappaa sinut”. Performanssitaiteeseen kuuluu rajojen ylitys, jota itsekin videoteoksessa hain, tosin aika paljon kesymmin. Konserttikäytänteissä rajat tulevat vastaan yllättävän nopeasti esitystaiteeseen verrattuna, vaikka lähtökohtaisesti kuvittelemme olevamme vapaita säveltäessämme.
Viime aikoina monet säveltäjät ovat voimakkaasti avanneet ilmaisuaan videokuvan avulla. Säveltäjänä olisi leppoisaa tuudittautua ajatukseen, että kuva on yksi neutraali sävellyksellinen elementti vailla omaa historiaansa. Tällöin kuva vain laajentaisi musiikin sisäistä logiikkaa. Mutta näin ei taida olla. Liikkuvan kuvan tuominen musiikkiteoksen sisälle johdattelee teoksen viittaussuhteet uuteen, konserttitilanteesta poikkeavaan, kontekstiin.
Palataanpa teokseeni Omakuva. Ajattelen teokseni eräänlaiseksi dokumentaariseksi sävellykseksi, jossa säveltäjä tuodaan näyttämölle ja teoksen tekemisen prosessi avataan yleisölle. Video on ikään kuin esitys säveltämisestä, ja sen tarkoituksena on purkaa säveltäjän työnkuvaa. Teoksen tärkeimpänä teemana on säveltäjän ja esittäjän välinen suhde. Onko lopputulos sitten videoteos? Ehkä ei, sillä se ei toimi kuvataiteen kontekstissa, vaan on tarkoitettu esitettäväksi tavallisessa nykymusiikkikonsertissa. Kyseessä on jonkinlainen hybridi.
Muuttuva säveltäjä
Säveltäjä, oboisti ja pedagogi Riikka Talvitie pohtii blogissaan ympäröivän yhteiskunnan vaikutusta säveltäjän toimenkuvaan. Erityisesti hänen kiinnostuksen kohteenaan on säveltäjän ja yleisön välinen vuorovaikutus. Miten säveltäjän työn yksilökeskeisyyttä voisi avata jaetun tekijyyden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta? Talvitie suorittaa taiteellista tohtorintutkintoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia