Metahistoriallinen arvoketju – eli miten jalostaa menneisyys politiikaksi?

12.5.2025 0 Like 0 kommenttia Antti-Ville Villén

AV Villén käsittelee blogiartikkelissaan sitä, millaista tietoa menneisyydestä ”perinnöllä” tuotetaan ja miksi? Kirjoittajalle ”menneisyys” ei tarkoita täysin samaa kuin ”historia” eikä ”perinne” ole yhtä kuin ”perintö.”

Kulttuuriperintö on päivän sana, tai yksi niistä. On se eilisenkin, ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajalta, ja erinäiset valtioministeriön julkaisut huomioon ottaen myös huomisen, ainakin seuraavat 15 vuotta. Suomen valtio allekirjoitti aineetonta kulttuuriperintöä koskevan Unescon yleissopimuksen 2013, kun taas voimassa oleva kulttuuriperintöstrategia ulottuu vuoteen 2030 ja siihen kytköksissä oleva kulttuuripoliittinen selonteko vuosikymmentä tuonnemmaksi.

Tulevaan tähyileviä strategioita hätäisesti lukemalla saattaa saada vaikutelman, että kulttuuriperintö pelastaa kaiken: kulttuuriperintöstrategian mukaan se tukee ihmisten ja yhteisöjen omistajuutta, vastuuta ja osallistumismahdollisuuksia siinä missä kestävämpää elämäntapaakin, samalla kun se tukee ja vahvistaa osaamista, oppimista sekä taloudellisen potentiaalin kestävää hyödyntämistä. Kulttuuripoliittisen selonteon lähtökohtana puolestaan on se, että kulttuuriperintö muodostaa osaltaan ”perustan ja luovuuden lähteen kulttuurin arvoketjulle” (s. 12) – joskin kulttuuriperintö on sivulauseessa myös osa niin kutsuttuja kulttuurialoja.

Valtionhallinnolliset toimintalinjaukset ovat tutkimusaineistona sikäli epäkiitollinen kokonaisuus, että niiden käsitteellinen ristiriitaisuus on pikemminkin analyysin lähtökohta kuin tulos. Tämä juontuu olennaisesti kulloisestakin puoluepoliittisesta kehyksestä – eli hallitusohjelmasta – sekä siihen liittyvästä terminologisesta kikkailusta, mutta ”kulttuurin” ja ”perinnön” sotkeutuminen ”politiikkaan” ei auta asiaa. Siinä missä viimeisin aiheuttaa sekaannuksia puolueiden, toimintalinjausten ja arkistakin arkisempien valtasuhteiden välillä, ”kulttuuria” pidetään yhtenä moniselitteisimmistä termeistä. ”Perintö” puolestaan sekottuu suomen kielessä toistuvasti ”perinteeseen”, ja sikäli kun sillä on menneisyyteen suuntautuva ulottuvuutensa, mielleyhtymät ”historiaan” ovat ilmeisiä.

Puuttumatta politiikkaan tai kulttuuriin tällä erää sen tarkemmin, oma kiinnostukseni kohdistuu nykyisellään perinnön kulttuuripolitiikkaan termin molemmissa merkityksissä: yhtäältä puntaroin kulttuuriperintöä osana yhteiskuntapolitiikkaa ja valtionhallintoa (engl. cultural policy) ja toisaalta siihen liittyviä kulttuurisia valtasuhteita (engl. cultural politics) eli millaisiin ja millaisten yhteiskuntaryhmien etuja palveleviin merkityksiin ja ymmärryksiin nojaten käsityksiä kulttuuriperinnöstä tuotetaan? Kysymys on täten niin sanotusti metahistoriallisesta lähestymistavasta: millaista tietoa menneisyydestä ”perinnöllä” tuotetaan ja miksi? Otteen oppi-isää Hayden Whitea (1974) siteeratakseni huomio kiinnittyy tällöin historiaa koskevien esitysten ”poetiikkaan ja politiikkaan” eli siihen, miten menneistä asioista kerrotaan ja millaisin ideologisin sitoumuksin.

Historia ei toisin sanoen ole menneisyyden synonyymi, vaan osaltaan jo valikoitua – tai arvoketjuajattelun mukaisesti jalostettua – tietoa menneestä. Historia ei ole suora väylä kadonneeseen, vaan nojaa erinäisiin ja usein hyvinkin satunnaisiin aineellisiin ”jälkiin” sekä vielä sattumanvaraisempiin muisteluihin. Menneisyys ei ole pelkästään ”vieras maa” (Hartley 1953), vaan kovin pirstaleinen ja pohjimmiltaan kaoottinen sellainen. Whitelta (1966) poimimani toinen ohjenuora on, että historiantutkimuksen taakka ei ole niinkään jatkuvuuksien osoittaminen, vaan opettaa elämään epäjatkuvuuksien ja kaaoksen kanssa. Tämän luulisi olevan käyttökelpoinen neuvo 2020-luvullakin.

Metahistoriallisen logiikan mukaisesti perintö on menneisyyden jalostamista edelleen: jälkien ja muistojen arvo kasvaa, kun niistä tulee perinteitä ja historiaa, ja vain lisääntyy perintöstatuksen myötä. Tässä suhteessa perintö on suurelta osin verrannollinen kaanonin käsitteeseen: molemmat ovat yhteisöllisten arvojen kiteytymiä (ks. Bohlman 1988). Kaanonin ja perinnön suhde vastaakin pitkälti taiteen ja kansanperinteen erottelua: ilmiö on sama, termit ja puhunta eri.

Oma lähtökohtani on lisäksi käsite(meta)historiallinen sikäli, että suhtaudun myös terminologiseen synonymisointiin tietylle ajankohdalle ja sosiokulttuuriselle tilanteelle ominaisena poeettisena ja poliittisena toimintana. Pohjimmiltani olen kuitenkin etymologi eli kiinnitän huomiota termien historiallisiin viittaussuhteisiin ja eritoten niiden eroihin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikesta mahdollisesta synonymisoinnista huolimatta ”menneisyys” ei tarkoita täsmälleen samaa kuin ”historia” eikä ”perinne” ole yhtä kuin ”perintö.”

Itseni kaltaista metahistorioitsijaa toki kiinnostaa enemmän se, mitkä ilmiöt suodattuvat – etenkin muistin, perinteen, historian, perinnön ja kaanonin myötä – pois eli ”hylätyksi perinnöksi” tai peräti ”kulttuuriseksi roskaksi” (Pryer 2019; Baker & Huber 2015). Olennaista on myös kiinnittää huomiota tutkijoiden vastuuseen tähän liittyvässä ”perintösilmukassa” (Lundberg 2017) eli siinä, miten heidän toimiensa myötä arkistoihin valitut esitykset ja muut perintöjäljet tarjoavat pohjan uusille esityksille.

Kulttuuripoliittisissa arvoketjuissa nämä erot kuitenkin hämärtyvät. Seurauksena menneisyyden kaaos jalostuu ensi vaiheissaan jäljiksi ja muistoiksi, sitten perinteiksi ja historiaksi, mistä edelleen kaanoniksi ja perinnöksi sekä lopun viimein valtioneuvoston strategiaksi:

Saman kysymyksen voi esittää historioitsijoille kauttaaltaan. Siinä suhteessa historiointi ei ole erillään perinnöllistämisestä, vaan yksi sen keskeisimmistä perusteista. Siten myös se on kulttuuripoliittisen perintökohkauksen ytimessä.

AV Villén

Kirjoittaja on kulttuurisen musiikintutkimuksen professori ja johtaa tutkimushanketta “Musiikkiperinnön moninaisuus Suomessa” (Koneen Säätiö, 2023-2025). Kirjoitus perustuu Historiafoorumin Torstaifoorumin 8.5.2025 alustukseen.

---

Lähteet

Hartley, L. P. (1953) The Go-Between. London: Hamish Hamilton.

Baker, Sarah & Huber, Alison (2015) ”Saving ‘Rubbish’. Preserving Popular Music’s Material Culture in Amateur Archives and Museums”. Sites of Popular Music Heritage. Memories, Histories, Places. Toim. Sara Cohen, Robert Knifton, Marion Leonard & Les Roberts. New York & London: Routledge, 112–124.

Bohlman, Philip (1988) The Study of Folk Music in the Modern World. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press.

Kulttuuripoliittinen selonteko (2024) Valtioneuvoston julkaisuja 2024:55. Helsinki: Valtioneuvosto.

Lundberg, Dan (2017) Kåklåtar. Fängelsevisor som identitetsmarkör och kulturarv. Stockholm: Gidlunds Förlag.

Pryer, Anthony (2019) “Musical heritage as a cultural and global concept”. Music as Heritage. Eds. Norton & Matsumoto. London: Routledge.

Valtioneuvoston periaatepäätös kulttuuriperintöstrategiasta 2023–2030 (2023) Valtioneuvoston julkaisuja 2023:7. Toim. Mirva Mattila. Helsinki: Valtioneuvosto.

White, Hayden (1966) “The Burden of History”. History and Theory 5:2, 111–134.

White, Hayden (1973) Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press.