Oi harras ristiriitaisuus, taas kerran

2.12.2021 1 Like 0 kommenttia Antti-Ville Villén

Antti-Ville Kärjä pohtii blogikirjoituksessaan historioitsijan roolia menneisyyden tulkitsijana. Mitä opittavaa historioitsijalla on? Mihin hänen on syytä työssään kiinnittää huomiota?

Maaliskuu 1938 Wienissä. Huuto kajahtaa: ”Varokaa, hyvät ihmiset!” Mies hyppää yläkerran ikkunasta ja mätkähtää maahan, ja huoneeseensa vain hetken liian myöhään tulleet natsit tuijottavat kadulle leviävää veritahraa tyrmistyneenä. Väärin kuollut.

Mies oli Egon Friedell, mitä ilmeisimmin mitä ilmeisin eksentrikko ja monilahjakkuus, eli kärsimätön sielu maailman runsautta imien ja ihmetellen. Kristusta ylistänyt juutalainen, näyttämökomeljanttari vailla vertaa, alkoholisti ja kuuleman mukaan parantumaton kirjojen lainaaja ilman palautusta. Kirjailija historian armosta.

Mätkähtäjän pääteos Uuden ajan kulttuurihistoria kolmine osineen on saanut vaatimattomasta antikvariaattiarvostaan huolimatta kyseenalaisen kulttimaineen, ja harva välttänee tulkitsemasta sitä provokaatioksi ennen kaikkea. Siinä missä historiankirjoittajat Friedellin mukaan pyrkivät mahdollisimman suureen tarkkuuteen, on hänen oma tavoitteensa pikemminkin päinvastainen.

Mustasta surmasta ensimmäisen maailmansodan (eli kirjoittajalleen vain maailmansodan) jälkimaininkeihin ulottuva tarina on kieltämättä hahmoteltu suurpiirteisesti. Aikakaudet seuraavat toisiaan jotakuinkin yleisellä tasolla, samalla kun koko joukko yksilöitä saa sangen lennokkaat arviot osakseen.

Itselleni teossarjan tarina kaikesta raflaavasta raikkaudestaan huolimatta on kuitenkin toissijainen alussa esiteltyjen lähtökohtien rinnalla. Järisyttävää aikansa lukeneisuutta osoittaen Friedell kehuu yhtä historioitsijaa ja haukkuu toista, lopulta tuomiten kaikki edeltäjänsä harhaluuloisiksi. Itselleen hän asettaa vain ja ainoastaan kolme perustavanlaatuista periaatetta: diletanttismi, paradoksi ja plagiointi.

Olen vakaasti sitä mieltä, että historioitsijoiden olisi syytä ottaa oppia näistä periaatteista. Perusteet ovat selvät.

Ensiksi: sikäli kun historia on vain siivu menneisyydeksi nimetystä kaaoksesta, itse kunkin on vain hyväksyttävä oma erityisalaksi nimetty harrastelijamainen otteensa. Sanan ei kuitenkaan pidä antaa hämätä: kysymys on nimenomaan hartaudesta, luottamuksesta ja jossain määrin jopa vakaumuksesta – sikäli kun menneisyys on täynnänsä ilmiöitä, joiden todenperäisyyden todistaminen on työn ja tuskan takana. Mikrohistorioitsijoille moisen deduktion otaksuisi olevan tuttua.

Jokainen historioitsija sitä paitsi valitsee olevansa diletantti. Yleisen historian tutkijat eivät voi muuta ollakaan, mutta eivät liioin musiikin, Suomen tai sosiaalihistorian: on valittava joko yleistävän otteen tai erikoisalan välillä. Oppiainerajoista riittää väännettävää, mutta lokerointi lienee yleisinhimillistä eikä sikäli ongelma. Ongelma on vuoropuhelun vähyys ja kuppikuntaisuus. Diletantit yhtykää.

Toiseksi: toisto on opintojen äiti, ja menneisyyden kaaos tarkoittaa vääjäämätöntä ristiriitaisuutta. Tapahtumat sinällään eivät ole ristiriitaisia vaan ne vain ovat (olleet), mutta niiden väliset suhteet ovat (aina) tulkinnanvaraisia ja sikäli paradoksaalisia. Ja jälleen: paradoksi ei ole ongelma, vaan sen kieltäminen. Historiantutkijallakin on oikeus olla eri mieltä itsensä kanssa, jopa samojen kansien välissä. Itse asiassa vasta sitten hänet voi ottaa vakavasti.

Kolmanneksi: kaikki on toden totta kerrassaan jo kertaalleen kerrottu. Historiantutkijan yllyke on toki se, että ”ei se noin mennyt”, mutta se mikä ei noin mennyt voi olla lopulta aika vähäistä ja sikäli kerrattavissa jo olemassa olevaan tutkimukseen nojaten. Olennaisempaa sikäli onkin kiinnittää huomiota siihen, miten tuohon aiempaan tutkimukseen nojataan ja miten oma ”uusi” anti siltä pohjalta kehystetään.

Niin sanotut kriittiset perintötutkijat ovat huomauttaneet, että ihmiset menevät museoihin ja historiallisiin kohteisiin vahvistaakseen omia ennakko-oletuksiaan ja jopa -luulojaan. Sama saattaa päteä myös historiankirjoitukseen: luemme ja opimme sen (uudelleen), mitä haluamme. Jos ”historia” olisikin ruotsinkielisen mielleyhtymänsä mukaisesti vain tarina muiden joukossa – tai pikemminkin lähtökohtaisesti harras ja ristiriitainen sovellus aiemmasta – mitä kenelläkään olisi menetettävää?

Harvalla ei mitään, joillakuilla henkensä. Egon Friedell ja Uuden ajan kulttuurihistoria muistuttavat menneisyyden arvosta ja arvoista. Malja hänelle, joka uskalsi varoittaa hyviä ihmisiä.

Paderborn 18.11.2021
(dilet) Antti-Ville Kärjä

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian professori