Makkaroiden hillitty charmi

25.9.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Keramiikkakurssilla, viimeinkin!

Tällä viikolla käynnistyi pitkään ja hartaasti odottamani Özgü Gündeslioglun pitämä keramiikan kurssi Kuvanveiston pajalla, Levytiellä. Olin jo kaksi kokonaista akatemiavuottani odottanut pääseväni täydentämään ammottavaa aukkoa kuvanveistäjän yleissivistyksessäni käymällä jonkin keramiikan kurssin opintojeni aikana. Odottavan aika on pitkä ja tuskastuttavaa kyllä, keramiikan laantumattomasta suosiosta opiskelijoiden kesken kertoo omaa kieltään ilmoittautumislista, joka on joka lukukausi pitkä kuin nälkävuosi. Viimeinkin lykästi, kun muistin tällä kertaa ajastaa ilmoittautumiseni oikein.

Upealla taiteilijanimellä (Alteration: Ancient Pottery to Contemporary Forms) siunattu kurssi on kuin sukellus ajan uumeniin, perustavanlaatuisten muovailukysymysten äärelle. Ei kaikkein vähiten siksi, että keskitymme lähinnä iänkaikkisen vanhaan ruukkujen ja astioiden valmistustekniikkaan, jonka nimi kalskahtaa englanniksi hivenen asiaankuuluvamman tarumaisemmalta (coiling), kuin se vanha tuttu, perisuomalainen makkaratekniikka. Täytyy myöntää tässä kohtaa asiaankuuluva tyrskähdys, kun minulle valkeni että mystinen coiling-tekniikka tarkoittaisi tosiaan yksinomaan savimakkaroiden pyörittelyä.

Toinen tuulahdus antiikista on kurssilla savilietteestä ja potaskasta valmistettava ”lasite”, jota kerros kerrokselta kärsivällisesti hinkkaamalla saamme ruukut ja vaasit hehkumaan kuin aikoinaan muinaiset kreikkalaiset ikään. Sen nimi on niin ikään juhlavasti latinan ylevöittämä Terra Sigillata – sinetöity maa raa’asti suomeksi käännettynä.

Kurssipäivät ovat venähtäneet omalta osaltani pitkiksi, ei juuri opetuksen tai kurssitehtävien kuormittavuuden takia vaan saven itsensä. Se on niin addiktoivaa, aikalailla puhdasta huumetta veistäjän geeniperimällä varustetulle. Savi miellyttää minua. Se on yksinkertaista, mutta kovin luonteikasta materiaalia, jonka työstäminen on tunnetta täynnä. Ja ainoastaan hyvällä (syvällä) tavalla, sillä kaikkein dramaattisimpien murtumis- ja hajoamispisteidenkin (veistosten ja taiteilijan, yhtälailla) keskellä työskentelyssä on silti aina meditatiivinen, maadoittava twisti. Savi mahdollistaa melkein ihan mitä kuvitella saattaa, mutta toisaalta se vaatii vastapainoksi roimasti kärsivällisyyttä ja omien lainalaisuuksiensa huomioimista. Sitä ei voi ns. kusettaa. Savi on nöyrä opettaja, joka kyllä saa suurimmankin egon taipumaan itsensä ympärille. Seuraava viikko näyttää millaiseksi se minut kouliikaan.

• Ilai Elias Lehto

^{Kirjoittaja opiskelee viimeistä vuottaan maisteriopintoja Kuvataideakatemian kuvanveiston opetusalueella. Hän työskenteli keskiviikkona huomaamattaan 11 tuntia suoraa kyytiä ensimmäisen punasaviveistoksensa kimpussa.}