Perinteiden äärellä lastenteatterifestivaalilla

23.5.2024 0 Like 0 kommenttia

Teatteriopettajan koulutusohjelman matka Tanskan Esbjergin KLAP lastenteatterifestivaalille, tapahtui keskellä keväisiä opintokiireitä. Festivaalin valtava esitysmäärä antoi mahdollisuuden runsaille ja monipuolisille teatterielämyksille, ja siihen osallistuminen oli osa koulutusohjelman kansainvälinen toiminta -kurssia.

Festivaali oli moneen suuntaan ajatuksia herättävä kokemus. Se sisälsi valtavan määrän erilaisia lastenteatteriesityksiä, joita esitettiin ympäri Tanskan kaupunkia, joka on asukasluvultaan verrattavissa keskikokoiseen suomalaiseen kaupunkiin. Ainoastaan viikon pituisella festivaalilla oli nähtävissä yli 150 esitystä, joista yritimme kolmen päivän aikana poimia kiinnostavimmat.

Saapuessamme Esbjergiin, oloni oli varsin tervetullut. Punatiilitalojen kyllästämä katukuva antoi heti tunteen, että täällä arvostetaan vanhoja rakennuksia eri lailla kuin Suomessa. Vaikka kaupungin yleisilme oli historiaa huokuva, oli taloista silti lähes mahdotonta tulkita rakennusten ikää, ainakaan omilla harjaantumattomilla silmilläni. Tietämättä tuon taivaallista Tanskan tiiliteollisuuden kulttuurisesta ja ekonomisesta merkittävyydestä, tuli minulle turistina välittömästi olo perinteiden vaalimisesta. Mieleeni nousee tanssinopettaja koulutusohjelmassa opiskelleen Riina Hosion opinnäytteen esittelystä äskettäin kuultu lausahdus: “Perinteet ovat yksi rakkauden muoto”. Tämä saa miettimään mikä monessa suomalaisessa katukuvassa itseäni häiritsee. Miksi meillä on tapana niin helposti tuhota vanhat rakennukset, jotka täytyy väkisin korvata uudella?

Kysymykseen löytyy varmasti hyviäkin vastauksia, mutta poistaessa vanhat rakennukset, poistetaan samalla pala kollektiivista historiaa. Tilalle rakennetaan usein viivasuoria, kustannustehokkaita, taivaaseen kurottavia, toisiltaan näyttäviä siluetteja. Tämän jälkeen ihmetellään, kun ihmiset eivät osaa enää suunnistaa, katukuvien näyttäessä tekstuureja vielä lataavalta videopeliltä. En muista milloin olisin yhtä helposti ja nopeasti oppinut suunnistamaan vieraassa kaupungissa, kuin Esbjergissä. Kaupungilla oli oma, helposti mieleenpainuva persoona.

Punatiilten myötä huokuva perinteiden vaaliminen, ei näkynyt ainoastaan katukuvassa, vaan se huokui myös osassa itse festivaalin esityksiä. Tosin monessa esityksessä, kysymykset vanhan tuhoamisesta antoi enemmän ymmärrystä uudistamisen tarpeelle. Useassa näkemässämme esityksessä tulkittiin klassikkosatuja, kuten Liisa ihmemaassa ja Lumikki, jotka ovat varmasti tunnistettavuutensakin kautta yleisöä houkuttelevia teoksia. Kuitenkin joissakin näissä klassikkotarinoihin pohjautuvissa esityksissä huomiomme kiinnittyi niissä näkemiimme kummallisuuksiin.

Tyylilliset ratkaisut, sekä hyvin perinteiset, lähdemateriaalia kritiikittömästi versioivat toteutukset, nostivat kysymysmerkkejä, ja saivat aikaan hyvää keskustelua esitysten jälkeen. Huomioita keskusteluissamme nousi mm. sukupuoliroolien, ja väkivallan näytteillepanosta, joissa koimme olevan joidenkin esitysten kohdalla vielä kehitettävää. Tämä perinteiden kyseenalainen vaaliminen oli nähtyjen esitysten yksi eniten ajatuksia herättävistä puolista, ja tästä syystä esitysten ensikäden kokeminen oli mielestäni todella merkityksellistä. Maailma ei siis ole vielä valmis esitystaiteessakaan, mutta onneksi festivaalilla oli paljon muutakin annettavaa kuin ummehtuneesti käsitellyt klassikkosadut.

Kävin laskujeni mukaan kokemassa, noiden kolmen päivän aikana 12 esitystä. Koin osallistavaa teatteria, nukketeatteria, tanssiin ja musiikkiin painottuneita teoksia. Sain pieniä siivuja klassista klovneriaa, maagista materiaalin manipulointia ja raikasta teknologian käyttöä. Kaikki esitykset olivat Tanskan kielellä, ja tämä kielen mukana tuoma rajoite antoi mielestäni erinomaisen mahdollisuuden keskittyä kaikkeen muuhun, joka muuten saattaisi jäädä kielellisen ilmaisun alle. Esityksistä nousivat pakotettuna jokin muu, kuin teksti keskiöön. Sen sijaan että keskittyisin siihen mitä sanotaan, keskityin siihen, miten sanotaan. Useassa esityksessä pysyi tällä tavalla pääosin kärryillä. Enemmän tekstiin painottuvissa oli keskittymiskyky myönnettävästi koetuksella, mutta niin se varmasti monella lapsellakin on, osasi kieltä tai ei.

Festivaali toimi vahvasti vapaaehtoisvoimin, ja se oli järjestetty erinomaisesti. Ensimmäisenä päivänä festivaalin vapaaehtoistyöntekijät ajeluttivat, meitä ja muita kansainvälisiä vieraita, kauempana tapahtuviin esityksiin. Vaikka tuntui että järjestelyjä tehtiin välillä lennossa, kaikesta silti välittyi positiivinen tekemisen meininki. Järjestäjistä huokui halu näyttää muille, millaisen tapahtuman olivat saaneet aikaiseksi. Erityisen merkittävää oli päästä näkemään esityksiä myös niiden tärkeimmässä kontekstissa, eli kouluissa.

Esityksissä ala-asteikäiset lapset olivat hyvin keskittyneen ja tarkkaavaisen oloisia osallistujia. Monessa esityksessä kuullut lasten antamat välihuomiot antoivat enimmäkseen olon, että katsojat elävät mukana. Heitä johdattavien aikuisten, opettajien tai vastaavien, toistuva “hyss-ss” -ääntely (vapaa suomennos), oli suurin häiriötekijä, joka oli vaarassa viedä pois tarinan maailmasta. Sen sijaan että innokkaiden, mukana elävien lasten välikommentit ja huudahdukset olisivat olleet häiriöksi, tuntui että useimmin kevyt naurunremakka antoi vain pontta esiintyjille, ja alleviivasi kaikkien paikallolevien yhteistä kokemusta.

Monessa esityksessä oli ilo seurata yleisössä olleita lapsia ja nuoria, jotka usein näyttivät hyvin uppoutuneilta esityksiin. Eräässä suhteellisen läheiseen yleisökontaktiin rakennetusta taianomaisesta esityksestä jäi mieleen erään lapsen ilme, joka oli jatkuvasti niin kokonaisvaltaisen lumoutunut, että häntä ei voinut olla seuraamatta esityksen lomassa. Eräässä tanssiteoksessa oli ilo nähdä esiteinejä, jotka alusta loppuun seurasivat esitystä silminnähden vaikuttuneina, välillä nähden heidän iloisen oloisesti kommentoivan esitystä toisilleen. He olivat taatusti kokemassa jotain, mikä jäisi heille mieleen. Nykymaailman tuntuessa muuttuvan yhä kyynisemmäksi, on todella voimaannuttavaa nähdä nuorten aito kiinnostus esittävän taiteen parissa.

Ulkopuolisena tuli olo, että Tanskassa teatteri on osa lasten arkea. Tiedän ettei elo Esbjergissä varmasti ole pelkkää lasten teatterifestivaalia, mutta pelkkä ajatus tällaisesta määrästä ammattilaisten esityksiä lapsille kertoo jotain siitä, mitä Tanskassa pidetään arvokkaana. Arvokkuus ja taiteen tuominen arkeen näyttäytyi mielestäni erityisesti myös tavassa, jolla esitykset päätettiin. Monen esityksen jälkeen siirryttiin välittömästi yleisön kyselyosioon, jossa ylös ampaisseet kädet viimeistään kertoivat, että jotain oli koettu, ja ajatuksia oli herännyt. Esityksen tekijät vastasivat vilpittömän oloisesti kaikkiin lasten kysymyksiin, ja heillä ei ollut tarvetta pitää yllä minkäänlaista teatterin magiaa. Teatteri tuotiin näin helposti lähestyttäväksi tekijöiden avoimuuden myötä. Tällaista välitöntä vastavuoroisuutta olisi mukava nähdä useammin, ja jo lähestyttävyyden näkökulmastakin soisi teatteria vietävän meillä Suomessakin enemmän sinne missä sen tulevat kuluttajat ja tekijänsä ovat.

Kolme päivää, joita Esbjergissä vietimme, olivat täynnä kiinnostavia esityksiä, ja päivät kuluivat todella nopeasti. Esitysten lisäksi kaikki niiden väleissä tapahtuva oli myös matkan yksi merkittävistä anneista. Kävimme kaikki katsomassa suuren osan samoja esityksiä, mutta osalla oli myös omia kokemuksia. Esitysten välit ja päivien päätteet täyttyivätkin vaihtuvien porukoiden kanssa käydyillä kiinnostavilla keskusteluilla. Vapaat hetket myös paikasta toiseen siirtymisen aikana antoivat tilan ajatusten vaihdolle ja ihan vain puhtaasti yhdessä olemiselle. Laivoilla ja junilla yhteisesti taitettu matka antoi konkreettisen kokemuksen maiseman vaihdoksesta, ja muutoksen läsnäolosta. Tukholmasta etelään siirryttäessä kesän läheisyys tuli näkyväksi, luonto oli alkanut vihertämään. Lähestymässä oli myös ryhmämme kaksivuotisen taipaleen päättyminen.

Viimeiset, koko ryhmän kesken suoritettavat opinnot olimme lopettaneet jo syksyllä. Silloinkin koulukiireiden sävyttämä arki rajoitti ajatusten ja kuulumisten vaihtamista. Matkalla pääsimme jakamaan kuulumisia, sekä tukemaan toisiamme muutoksen kynnyksellä. Suuri osa tulisi valmistumaan pian, osa ottaa itselleen enemmän aikaa. Pian ryhmä tulisi suorittaneeksi loppuun tehtävänsä. Ennen sitä palasimme matkan myötä eräällä tavalla opintojen alkuun. Teatteriopettajan kokemuksellinen perusta -kurssi oli opintojemme ensimmäisiä yhteisiä kursseja. Kurssilla katsoimme omiin taustoihimme, mistä olemme ammatillisesti tulossa. Nyt kahden vuoden jälkeen, saimme Esbjergistä vielä viimeisiä yhteisiä kokemuksia opintojen parissa, joihin voi tulevaisuudessa palata. KLAP festivaali on nyt osa kokemuksellista perustaamme.

Kirjoittanut Ville Vehmasaho. Kirjoittaja on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun teatteriopettajan maisteriohjelman opiskelija.