Ensisukellukseni esitystaiteisiin

12.5.2022 1 Like 0 kommenttia

Mitä tapahtuu, kun perinteisen draaman rakastaja hylkää illuusion?

Rakastan perinteistä teatteria. Vielä vuosi sitten olin lähes nelikymppinen teatteriopettaja, jolle teatterin koko idea lepäsi tarinassa, illuusiossa ja samastumisessa. Mikään muu ei kiinnostanut, kaikki nykyteatteri tuntui keinotekoiselta ja kikkailulta. Se oli tylsää. Olin elänyt koko ikäni Tsehovin, Ibsenin ja Millerin parissa, rakentanut jännitteitä Aristoteleen mukaan ja tulkinnut roolihahmot Stanislavskin ohjeiden perusteella. Tiesin täsmälleen, mikä on hyvää teatteria. Ja kärsin siitä, että ympärilläni puhuttiin nykyteatterista, post-draamallisesta teatterista, jopa esitystaiteista. Mikä niissä on enää teatteria, ihmettelin. Ajattelin nykyteatterin ja esitystaiteiden olevan jotain hämärää sekamelskaa, joka ei kosketa minua katsojana eikä tekijänä. Kun kuuntelin kollegoideni intoilua kappaleiden väleihin lankeavista varjoista, materiaalisuudesta tai katseen vaeltamisesta, tuntui kuin he puhuisivat jonkin toisen universumin termein. Näkemäni esitykset olivat pitkästyttäviä ja tarrauduin entistä tiukemmin kiinni tarinaan, illuusioon tai hahmojen välisiin suhteisiin. Draama tarkoittaa toimintaa ja tarina on draaman sielu. Ja todellisuutta jäljittelevä esittäminen, mimesis, on olennainen osa perinteistä draamaa (Lehmann 2009, 128-129). Siinä kombo, josta teatteri muodostuu. Tarina, toiminta ja illuusio. Piste.

Näillä aatoksilla aloin opiskella Teatterikorkeakoulun teatteriopettajalinjalla. Ja kauhusta kankeana tunsin, kuinka kaikki se, mitä teatterissa rakastan, olikin yhtäkkiä toissijaista ja kyseenalaistuksen kohteena. Ympäröivässä todellisuudessa oma käsitykseni Oikeasta Teatterista vahvistui ja rakastin perinteistä draamaa entistä intohimoisemmin. Kun muut tekivät kokemusesityksiä iltavalon hämärtyessä ikkunan takana, minä sullouduin tiukasti blackboxiini Treplevin ja Ninan kanssa. Minulla oli oma traditioni ja oma näkemykseni, ja hyvä niin.

Kunnes eräässä kurssidemossa kiinnostuin tämänhetkisyydestä esityksessä. Lähestyin demoa siitä näkökulmasta, että ydin oli nimenomaan siinä, mitä tapahtui. Ei siinä, miten yleisö sen ymmärtäisi. Prosessissa ja itse demossa kirjoitimme kirjeitä ja lähetimme ääniviestejä erilaisilla ohjeistuksilla. Tärkeää ei ollut minkään fiktiivisen jäljittely, vaan se, mitä tapahtui tässä hetkessä. Tästä inspiroituneena aloin tehdä kokeiluja, joissa pääosassa ei ollutkaan tarina. Estradille nousi sen sijaan läsnäolo, kontakti ja hetkisyys. Illuusio sai väistyä, todellisuus astui mukaan kuvioon. Harjoitusprosessit kevenivät ja muuttuivat tutkimiseksi: huomioni ei enää ollut siinä, miten välitän yleisölle jotain, vaan siinä, miten rakennan omaa maailmasuhdettani tekemällä. Pikkuhiljaa vapauduin perinteiseen draamaan liittyvistä oletuksista ja lopulta huomasin miettiväni, millainen olisi esitys, joka tapahtuu vasta esityksen jälkeen. Loin tällaisen kokeilun, ja suureksi yllätyksekseni se tapahtui whatsappissa pelkkinä ääniohjeina. Olin astunut lopullisesti vieraalle maaperälle. Hyvästi esiintyjä, hyvästi jäljittely!

Olin uuden kysymyksen edessä. Jos poistan esityksestä tarinan ja illuusion, mitä sinne jää jäljelle? Voiko olla esitys, jossa ei ole mitään fiktiivistä? Millainen on esitys, joka tapahtuu täysin kiinni tässä todellisuudessa? Tajusin puhuvani esitystaiteista. Oli oma aikani hypätä esitystaiteiden alati muuttuvaan lammikkoon. Toteutin kaksi esitystaiteellista projektia, joissa ajattelin oman esityskäsitykseni uudelleen. Se, mikä oli alun perin pelkkää pinnan tökkimistä kepillä, muuttuikin suureksi molskahdukseksi. Esitysduokokeiluni jälkeen kasvattelen pikkuhiljaa kiduksia voidakseni viettää entistä enemmän aikaa pinnan alla.

Mikä ihmeen esitystaide?

Ihan aluksi minun piti selvittää itselleni, mitä esitystaide on. Esitystaiteen keskuksen mukaan esitystaide on yksinkertaisesti taidetta, jonka keskiössä on esitys. Muodot ovat moninaisia, mutta yhdistävinä tekijöinä on mm. yleisökontaktin uudelleen miettiminen, käsitteelliset lähestymistavat ja elämyksellisyyden korostaminen. Esitystaiteissa kehitetään uudenlaisia tapoja ymmärtää teatterillinen kohtaaminen. (Eskus 2022).

Erityisesti minua kiinnosti fiktion ja todellisuuden suhde esityksessä. Esitys on aina kiinni todellisuudessa, mutta oli tottunut ajattelemaan, että siinä tarvitaan silti fiktiota. Esitys ilman fiktiota on perinteisessä draamassa paradoksi. Millainen on esitys, jossa ei ole mitään fiktiivistä? Olin vahingossa luonut sellaisia kokeiluideni seurauksena. Ja koska esitystaiteisiin liittyy kaikenlainen uuden kehittäminen ja rajojen uudelleenmäärittely, aloin tutustua alan kirjallisuuteen. Huomasin, että kaikki minulle uusi ja vallankumouksellinen ajattelu on tapahtunut teatterikentällä jo 10 vuotta sitten. Tunsin olevani myöhässä ja antiikkinen reliikki.

Pohdin kuumeisesti fiktiota ja todellisuuden käsitettä. Mitä on todellisuus? Muuta kuin äärimmäisen ongelmallinen käsite. Kääntyykö se esityskontekstiin ollenkaan? Onko olemassa objektiivista todellisuutta vai onko se aina omaa tulkintaamme? Ajattelin, että todellisuus on jotain, joka on kiinni tässä maailmassa ja fiktio tapahtuu pelkässä mielikuvituksessamme. Mutta Janne Saarakkalan (2012, 15) mukaan kaikki se on todellista, mikä maailmassa kiinnostaa – myös unet ja hallusinaatiot ja muut epätodellisina pidetyt asiat. Ja tämä tuntui luonnolliselta, kyllähän unien tuntu on erittäin tosi. Mikä sitten oli todellisuuden ja fiktion ero?

Opin hyvin pian, että koko todellisuuden käsite on esitystaiteissa täysin epärelevantti. Risto Santavuoren (2011) sanoin ”Esitys ei ole sen vähempää tosi kuin todellisuuskaan”. Toisaalta, kuten Santavuori muistuttaa, esitys sanana viittaa siihen, että esitys on jonkinlainen toisinto todellisuudesta samalla kun oleminen itsessään on esityksellistä, tarkasteltavaksi asettumista. Esitys muuttuu sen mukaan, mikä havaintomme kohde on. Esitys jäljittelee, ehdottaa, on olevinaan jotain. Mutta samaan aikaan esitys on oma todellisuutensa, se ei yritäkään olla toisintonsa esikuva. (Santavuori 2011). Aivoni nyrjähtivät. Että pelkkä tarkasteltavaksi asettaminen tekisi olemisesta esityksen? Ja katsojan havainto määrää sen, millaiseksi esitys muotoutuu?  Tämä oli käänteentekijä omassa lähestymistavassani. Niinpä unohdin koko ajatuksen todellisuudesta ja fiktiosta ja niiden suhteesta. Rimpuilin irti kaikista aristotelisista vesikasveista, jotka pitivät minua pinnalla, kiinni siinä draaman maailmassa, jonka lainalaisuuksia olin tottunut olemaan kyseenalaistamatta. Puin sukellusmaskini, sukelsin esitystaiteisiin ja aloin tutkia.

Sukellus 1 – korona-ajan kosketus

Pyysin ensimmäiseen kokeiluun työparikseni opettajakollegani Ella Uppmanin. Meitä kiinnosti kosketus etenkin vallitsevaan korona-aikaan, joten lähdimme tutkimaan sitä. Millainen on koronaturvallinen kosketus? Onko koskettaminen mahdollista turvavälin päästä? Kosketukseen liittyy aina kehollisuus ja se on väistämättä yhteydessä siihen, mitä tuolloin käsitin todellisuudella.

Puhuimme paljon kosketuksesta ja siitä, miksi koskettamisella on niin suuri voima. Meitä molempia kiinnosti nimenomaan ihmisten välinen kosketus ja sen vastavuoroisuus: koskettaessa toista tulee myös itse kosketetuksi. Puhuimme paljon kosketuksen eettisyydestä niin arkitilanteissa kuin esitystilanteissakin ja teimme kokeiluja kosketuskynnyksen ylittämisestä.

Itse esitys oli näyteikkunassa tapahtunut performanssi. Olimme Riihimäellä kauppakeskus Majakassa sisäänkäynnin yhteydessä olevassa tyhjässä pienessä näyteikkunassa, jonka olimme sisustaneet hyvin karuksi: ikkunassa oli pieni penkki, joka oli verhoiltu mustalla kankaalla ja kaistale punaista verhoa nurkassa. Meillä oli yhdenmukaiset vaaleat vaatteet, mutta muuten olimme hyvin arkisia. Performanssimme kilpistyi kysymykseen, miten koskettaa koskettamatta? Toinen meistä oli näyteikkunassa ja toinen sen ulkopuolella ja yritimme koskettaa toisiamme: lasin läpi, katseella, eleillä, läsnäololla. Ikkunaan jäi jälkiä rasvatuista käsistä. Osa katsojista halusi vain tarkkailla meitä (pisimpään paikalla viihtynyt oli laskujemme mukaan kolme varttia) ja osa halusi osallistua omalla kosketusyrityksellään.

Olin todella innoissani performanssista. Koin prosessin keveyden hyvin vapauttavana: ei tarvittu pitkää harjoitusprosessia tai raskasta tuotantorakennetta. Oli turha tuhlata aikaa sen miettimiseen, mikä katsojan kokemus voisi olla. Sitä ei voi mitenkään ennustaa tai kontrolloida, joten siihen keskittyminen ei ole olennaista. Oivalsin, että tärkeintä on se, että meillä esiintyjillä oli selvä tavoite ja tehtävänanto: tutkia, voiko lasin läpi koskettaa toista. Ja katsoja saa tästä tutkimuksesta jotain, jos saa. Kävi ilmi, että sai kyllä. Mutta ei yhtään sellaisia asioita, joita olisin voinut kuvitella etukäteen. Esitys todella tapahtui katsojan tajunnassa, kuten Santavuori kirjoitti. Katsojan kysymykset, havainnot, ajatukset – ne olivat kaikki erilaisia. Saamamme katsojapalautteen mukaan yhdelle oli herännyt kysymyksiä olemassaolosta ja ihokontaktin tärkeydestä, toinen taas seurasi meidän esiintyjien välistä kontaktia täysin uppoutuneena siihen. Kolmas kertoi nauttineensa visuaalisesta asettelusta ja neljäs oli kokenut tulleensa suljetuksi pois tapahtumasta, koska esiintyjät eivät ottaneet häneen mitään kontaktia.

Ellaa kiinnosti erityisesti se, voiko kosketuksen ylipäätään tuntea lasin läpi, minua taas kaikki muut tavat, joilla voisin koskettaa toista ihmistä fyysinen kosketus. Ella oli osan aikaa silmät sidottuina ja kertoi tunteneensa tuolloin kihelmöintiä käsissään. Siteen poistettuaan hän näki, että yksi katsojista kosketti lasia hänen kätensä kohdalla juuri sillä hetkellä. Itselleni onnistumisen kokemus oli se, että tunsin saavuttaneeni jonkun kosketuksen hetken Ellan kanssa. En fyysistä, mutta jonkun yhteyden. Jotain tapahtui meidän välillämme, jotain niin voimakasta, että se oli välittynyt performanssin seuraajiinkin.

Performanssia työstäessämme ja ideoidessamme mietimme paljon, pitäisikö meillä olla selvä kuva esityksestä ja harjoiteltu kaari, jota toisinnamme. Voimmeko vain sopia tehtävänannon ja mennä tekemään? Miten esiintyä, kun ei ”yhtään tiedä, mitä tapahtuu”? Ja tämä kysymys nousikin itselleni tärkeimmäksi asiaksi: emme voi mitenkään tietää, mitä tulee tapahtumaan eikä se ole olennaista. Meillä oli selvä tehtävänanto – yritämme koskettaa lasin läpi. Se riittää. Se joko onnistuu tai ei onnistu. Yleisöä on tai ei ole. Yleisö joko osallistuu tai tarkkailee. Mutta itse koin lopulta tietäväni täsmälleen, mitä menen esitykseen tekemään – siksi en tarvinnut tietoa siitä, mitä siinä tulisi tapahtumaan. Ja luulen, että siksi siellä tapahtui.

Sukellus 2 – päiväkirja

Esitystaidesarjan toinen työpaja oli teemaltaan päiväkirja. Työskentelin kollegani Jukka Heiskasen kanssa ja lähtökohtana oli omat vanhat päiväkirjamme. Teema oli päätetty siinä vaiheessa, kun pohdin vielä todellisuuden asemaa esityksessä. Ajatuksena oli, että päiväkirja olisi varmasti hyvin ”todellinen” lähde. Mutta ensimmäinen asia, johon huomiomme kiinnittyi, oli se, miten epärehellinen päiväkirjojen kertoja oli. Koetut asiat kerrottiin päiväkirjoissa vain yhdestä näkökulmasta ilman minkäänlaista objektiivisuutta. Tunteita ja omaa toimintaa oli kaunisteltu ja niissä oli usein joku reflektiivinen etäisyys, joka esti koetun välittymisen lukijalle. Hyvin usein kirjoituksissa oli läsnä joku ulkopuolinen, jota varten kertoja ikään kuin kirjoitti todistuslausuntoa. Koska jopa yksityiset päiväkirjat olivat epärehellisiä ja kuvasivat todellisuutta vain yhdestä näkökulmasta, ei ollut enää mitään mieltä kuljettaa mukana monimutkaista todellisuuden käsitettä.

Työskentelymme oli hyvin toiminnallista. Aloitimme rajaamalla päiväkirjoista mielenkiintomme herättäneet teemat: näitä olivat ihastuminen, perhe, runkkaus, ahdistus ja ystävät. Teimme ehdotuksia esityksiksi, annoimme tehtävänantoja toisillemme (annoimme aloitustilanteen, jota toinen jatkoi) ja toteutimme yhteisiä installaatioita, joissa oli mukana rajattu tila, valo, ääni, esine ja teksti. Työpajamainen toimintamme tuotti vähitellen installaatiokokoelman ja päätimme avata tämän kokonaisuuden yleisölle.

Rakensimme kaikki kymmenen installaatiota hieman muokattuina yhdeksi kokoelmaksi. Tätä kokonaisuutta kutsuimme maaliskuussa 2022 yleisön katsomaan ja kokemaan. Yleisönä oli tuttujamme sekä työkavereita. Installaatiot oli alun perin ideoitu teemojen mukaan, mutta emme saattaneet yleisön tietoon, mikä teos juontui mistäkin teemasta. Katsoja sai täyttää aukot mielensä mukaan. Kokoelma oli auki yhden tunnin ajan, ja pisteissä oli jopa jonoa. Monet halusivat viettää aikaa teosten äärellä ja palasivat uudestaan niihin, jotka olivat puhutelleet eniten. Osa installaatioista oli toiminnallisia, ja yleisö sai pelata tai kirjoittaa sen sisällä. Toiset taas oli tarkoitettu vain aistittaviksi. Monet kuvasivat kokemusta vyörynä, joka herättelee jotain alitajuista, johon ei pääse käsiksi. Osa oli kokenut liikutusta, osa ahdistusta ja osa hämmennystä. Moni koki inspiroituneensa teoksista. Myös visuaalisuus oli tehnyt moneen vaikutuksen, samoin kuin nollabudjetin tekniset toteutukset. Kommentit kertoivat täysin kokijasta itsestään, ja siitä, mihin hän maailmassa kiinnittää huomion. Huomasin taas, miten en voinut etukäteen kuvitellakaan, millaiseksi kukin installaatio muodostuisi: miten niissä toimittaisiin, mikä keräisi eniten jonoa, mikä ohitettaisiin olankohautuksella.

Kun installaatio oli auki, olimme kollegani kanssa vain paikalla, passiivisina todistajina. Kuuntelimme tilan ääniä ja vastasimme mahdollisiin kysymyksiin. Seurasimme katsojien toimintaa sivusilmällä, mutta eniten vain istuin ja hengitin teoksen kanssa. Ajattelin, että molemmissa sukelluksissa minulle tärkeintä oli ollut itse tekeminen. Koin, että tekemällä performanssia ja tekemällä installaatioita olin aktiivinen osa maailmaa, jäsensin sen kokonaisuutta itselleni. Tekemällä tutkin omaa suhdettani kosketukseen, perheeseen, ystävyyteen, ihastumiseen, runkkaamiseen ja ahdistukseen. Tutkin omaa maailmasuhdettani ja rakensin sitä uudelleen. Tätä en ole kokenut perinteisessä draamassa samalla tavalla mahdolliseksi. Perinteisen draaman tiukka muoto ei kannusta kokeiluun. On helpompi tutkia itse teosta, ja sitä, mitä vaikka kirjailija on sinne luonut kuin tutkia maailmaa sen teoksen avulla. Nyt esitystaidesukelluksessani se oli välttämätöntä: molemmat esitykset toteutuivat tekemällä ja tutkimalla.

Molemmissa kokeiluissa yleisön läsnäolo oli välttämätöntä, pelkkä työpajamainen kokeilu olisi jättänyt jotain oleellista ilmaantumatta. Oma työskentely kiinnittyi lopullisesti maailmaan vasta kun sille tuli ulkopuolinen kanssakokija. Oli tärkeää asettaa oma prosessi yleisön eteen nähtäväksi ja koettavaksi. Tällöin sisäänpäin kääntynyt toiminta muuttui yhteiseksi tutkimukseksi ja vuorovaikutukseksi yleisön kanssa. Katse kääntyi minusta maailmaan. Yleisön läsnäolo vaikutti molempiin teoksiin ja siihen, mitä niissä tapahtui. Ja katsojalle avautui mahdollisuus kokea teos sillä tavalla, kuin se sillä hetkellä häneen vaikutti.

Kiduksia kasvatellessa

Sukellusteni jälkeen molskahdin takaisin pinnalle. Maatessani taas rannalla tunnen jonkin muuttuneen lopullisesti. Ei tunnu enää tärkeältä se, luonko mahdollisimman ehjän illuusion vai en. Sekään ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta, että kertoisin katsojille tarinoita: mitä uutta niissä on? Ajattelen tutkivaa lähestymistapaani ja sitä, miten se vapautti minut lopputuloksen ajattelemisesta. Taiteellinen prosessi on mahdollista vasta silloin, kun ei etukäteen ole päättänyt sitä, mihin tullaan päätymään. Mietin omia lähtökohtiani tehdä esityksiä: ketä varten teen niitä? Itseäni? Vai katsojaa? Täytyykö minun valita?

Yhtäkkiä tuntuu väärältä tehdä mitään ajatellen ensisijassa katsojaa, koska enhän voi koskaan tietää, mihin katsoja kiinnittää huomionsa. En voi mitenkään määrittää sitä, millainen kokemus esitys tälle on. Jos pidän lähtökohtanani katsojan kokemusta, voin yhtä hyvin jättää tekemättä. Se on kuin heittäisin paperilennokin myrskytuuleen ja olettaisin, että voin etukäteen tietää, mihin se laskeutuu. Santavuoren ja Vuoren (2011, 53) mukaan esitystaiteissa ”ei etsitä tuotettua kokemusta, vaan sitä, miten katsoja itse luo kokemuksensa”. Tärkeää ei ole se, että joku esittää jotain. Tärkeää on katsojan mahdollisuus rakentaa itse oma esityksensä. Mutta voinko olla ajattelematta katsojaa ollenkaan? Voinko tehdä esityksiä omista tarpeistani ja mielenkiinnostani käsin ja katsoja saa siitä jotain, jos saa? Ehkä katsojan ajatteleminen esitystaiteissa onkin sitä, että ei pyri johdattelemaan tätä tai vaikuttamaan tähän tietoisella tasolla. Minulla on esiintyjänä vapaus tutkia ja katsojalla on vapaus kokea tai olla kokematta. Katsojan kokemus on hyvin henkilökohtainen kokonaisuus, johon vaikuttaa katsojan oma menneisyys ja mielentila, tämän havainnot ja niihin kiinnittyminen, senhetkinen halu avautua vuorovaikutukselle ja moni, moni muu seikka. Katseli katsoja sitten rakennettua ja harjoiteltua esitystä tai ainutkertaista performanssia tai vaikka ihan vain tavallista maailmaa esityksen silmälasien läpi, kokemus on ainutkertainen ja todellinen.

Santavuori (2011, 166) kysyy: ”voiko esitys toimia pedagogisena ja terapeuttisena itsen tunnistamisen tapahtumana”? Ajattelen kasvatustieteiden professoria Gert Biestaa (2007, 56) ja sitä, miten taiteen tekeminen on hänen mukaansa kasvatusta: taidetta tekemällä seuraa ihmisiä, joilla on uudenlainen käsitys maailmasta. Jos parhaimmillaan esityksen tekeminen on sen tekijälle kasvattavaa ja sen kokijalle pedagoginen, itsen tunnistamisen tapahtuma, esitys on niin kiinteästi maailmassa ja todellisuudessa, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Tärkeää ei ole se, mitä taide minulle opettaa vaan se, mitä taide minulta kysyy (Biesta, 41). Ajattelen sukellusteni teoksia. Performanssi oli herättänyt ainakin yhdessä katsojassa voimakaita itsetutkistelun kysymyksiä ja havaintoja. Yksi installaatio liikutti useamman katsojan kyyneliin, sillä tilanne oli niin tunnistettava ja osui suoraan johonkin jo unohdettuun. Moni katsoja tai performanssin ohikulkija varmasti vain käveli teoksen läpi kohauttaen olkiaan. Silti tällä kapealla otannalla vastaan Santavuorelle, että voi. Esitys voi toimia itsen tunnistamisen tapahtumana, ja tämä voi olla terapeuttista ja sen täytyy olla pedagogista. Mutta tämän tapahtuman ohjailu tai tavoittelu ei ole minun tehtäväni esiintyjänä. Minä voin vain tarjota puitteet tekemällä omaa tutkimustani, omia ehdotuksiani, koettelemalla maailmaa omalta osaltani. Tämä toteutuu luonnollisesti esitystaiteissa. Ja olen aivan varma, että minä itse taiteilijana aion jatkaa sukellustani. On niin paljon tutkittavaa!

Lähteet:

Biesta, G. 2017. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017.

Eskus. 2022. https://www.eskus.fi/esitystaide/ Luettu 17.3.2022.

Lehmann, H-T. 2009. Draaman jälkeinen teatteri. Otavan kirjapaino Oy. Keuruu 2009.

Saarakkala, J. 2012. Vilkaise, toimi ja perustele. Teoksessa Näin tutkit todellisuutta. https://todellisuus.fi/wp-content/uploads/nain-tutkit-todellisuutta.pdf

Santavuori, R. 2011. Ihminen esityksenä. Teoksessa Kokeva keho (toim. Elo, J. & Laitinen, T.). Yliopistopaino. Helsinki 2011.

Santavuori, R. & Vuori, E-T. 2011. Mail order experimance. Teoksessa Kokeva keho. Yliopistopaino. Helsinki 2011.

Kirjoittaja: Essi Rönnkvist, teatteriopettajan maisteriohjelman opiskelija