Esittävien taiteiden tutkimuspoluilla: Dance at Play ja SMIL kohtaavat

22.9.2026 0 Like 0 kommenttia

Tässä kirjoituksessa tanssija-pedagogi-tutkija Tuire Colliander pohtii, miten hänen tuore väitöstutkimuksensa Dance at Play: Artistic Inquiry into Improvisation-based Intra-active Dance Pedagogy in Early Childhood Education ja Taideyliopiston SMIL-tutkimushanke kohtaavat.

Aloitan tarinalla väitöstutkimukseni loppuhuipennuksesta, tanssivasta väitöstilaisuudesta, joka järjestettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla toukokuussa 2026. Toteutin akateemisen työni rinnalle väitöstutkimuksen Leikkisän Version, jossa tiivistin tutkimukseni kaikille ymmärrettävään kuvalliseen muotoon sekä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tanssivassa väitöstilaisuudessa Leikkisän Version esittämiä tuloksia pohdittiin yhdessä esikoululaisten kanssa sekä sanoin että liikkein.

Ryhmä esikoululaisia opettajineen istuu kanssani tanssisalin lattialla. Jokaisella lapsella on kynä kädessään. Tehtävänämme on piirtää yhteinen koreografia suurelle paperille. Huomaan, että piirustusvuoroista on alkamaisillaan kiihkeä kilpailu. Kaikkien yllätykseksi pyydänkin lapsia käymään selälleen makaamaan ja tanssittamaan kynää ilmassa kohti paperia, kun se ilmaantuu kosketusetäisyydelle. Kierrän paperin kanssa jokaisen luona. Arkille muodostuu viivoja ja kiemuroita, jälkiä tanssista. Kiinnitän teoksen seinälle ja lähdemme tulkitsemaan piirroksen viivoja ja muotoja tanssien. Joku taivuttaa kehonsa mutkalle, joku kierii lattialla, joku intoutuu juoksuun. Joku jää vielä paikoilleen pohtimaan. Syntyneitä ideoita näytetään ja sanoitetaan ääneen. Kuuntelen koko kehollani lasten aloitteita, poimin niitä omaan tanssiini ja samalla tarjoan näitä liikeideoita takaisin osallistujille, vapaasti kokeiltaviksi ja muunneltaviksi.

Tanssipedagoginen väitöstutkimus Dance at Play

Väitöstutkimuksessani sukelsin tanssikasvatuksen potentiaalin kartoittamiseen varhaiskasvatuksessa samankaltaisella uteliaisuudella, kuin SMIL-hankkeessa on tarkasteltu esittävien taiteiden mahdollisuuksia osana esiopetuksen ja peruskoulun opetusta.

Keskeinen tavoitteeni oli selvittää, millaista improvisaatioon perustuva, intra-aktiivinen tanssipedagogiikka voisi olla ja minkälaisia mahdollisuuksia sille voisi päiväkodin arjessa avautua. Intra-aktio viittaa Karen Baradin esittelemään, vuorovaikutusta kuvaavaan käsitteeseen, jonka perustalle Hillevi Lenz Taguchi on kehittänyt varhaisiän pedagogiikkaa. Intra-aktion käsite kytkeytyy posthumanistiseen teoriakenttään, jossa oleminen käsitetään suhteissa muotoutuvana. Vuorovaikutusta tarkastellaan toimintana, jossa ei ole kyse erillisten toimijoiden kohtaamisesta, vaan toimijoiden syntymisestä kohtaamisessa. Tätä haastavaa teoreettista ajattelun muutosta olen havainnollistanut lapsille tuttujen materiaalien kautta: perinteinen vuorovaikutus, inter-aktio, toteutuu kuin Duplo-palikoiden yhdistämisenä ja erottamisena, kun taas intra-aktio on kuin muovailutaikina, jossa muotoutuminen tapahtuu jatkuvassa yhteydessä muihin.

Näin ollen aloituskertomukseni tilanteessa ei ollut kyse siitä, että lapsi olisi piirtänyt suunnitelmansa mukaisen kuvion paperille, jonka hänelle tarjosin. Sen sijaan, lapsen ja kynän muodostama kokonaisuus kohtasi minun kehoni ja paperin muodostaman kytköksen. Posthumanistisen ajattelun mukaan tässä tilanteessa syntyy lattia-keho-kynä-paperi-muodostelma eli sommitelma (assemblage), jossa osallistujat muotoutuvat toisistaan vaikuttuen ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tuossa tilanteessa jäljet paperille muotoutuivat kaikkien läsnäolleiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta, tarkkaa lopputulosta etukäteen tietämättä.

Saavutettavuuden ja inkluusion kysymykset

Toinen keskeinen yhtymäkohta väitöstutkimukseni ja SMIL-hankkeen välillä ilmenee halussa viedä taide ja taidekasvatus sinne, missä lapset ovat: varhaiskasvatukseen, esiopetukseen ja peruskouluun.

Nautin valtavasti aiemmasta työstäni tanssinopettajana taiteen perusopetuksessa, mutta samalla tiedostin, että paljon lapsia jää sen ulkopuolelle. Lopulta tämä vaivasi minua niin paljon, että päädyin tekemään väitöstutkimusta varhaiskasvatuksen kontekstiin. Tutkimukseni aikana tanssi saavutti lukuisia lapsia, joilla ei ollut aiempaa kokemusta tanssista. Samalla huomasin, että aito saavutettavuus vaatii tanssipedagogiikan muuntumista, jotta kaikki moninaisten ryhmien lapset voivat osallistua opetukseen. Tästä havainnosta alkoivat kehkeytyä ajatukseni inklusiivisesta tanssipedagogiikasta.

Keskeisinä inkluusion toteutumista tukevana tutkimuslöydöksenä nousi esiin piirtämiseen perustuvia työtapoja. Aluksi piirtäminen toimi puhetta tukevana kommunikaatiomuotona. Myöhemmin lapset itse keksivät, miten koreografiaa voi suunnitella ja kirjata ylös piirtämällä. Näin syntyi Kuvakäsikirjoitusmenetelmä, jossa tanssin tapahtumat kirjataan piirroksina ruudukkoon. Lopulta piirtäminen muotoutui viivan ja liikkeen intra-aktiota tutkivaksi, kokeelliseksi praktiikaksi, jossa sekä tanssin että piirtämisen representatiivinen ulottuvuus häviää.

Aloituskertomuksessani ollaan tämän lähestymistavan ytimessä: lasten tanssivat kehot jättävät tanssista jälkiä, joiden pohjalta voidaan luoda uutta yhteistä tulkintaa, tanssia ja jaettuja merkityksiä. Eri ilmaisumuodot kietoutuvat yhteen ja lapsille tarjoutuu useita mahdollisuuksia osallistua ja tehdä valintoja taiteellisina toimijoina. Samalla suoritukseen usein liitetyt hyvä–huono ja oikein–väärin -ulottuvuudet häviävät, kun sekä piirtämisessä että tanssimisessa keskeistä on hetkessä syntyvä tuotos ja sen monitulkinnallisuus. Tavoitteena on ensisijaisesti seurata uusia ideoita ja luovaa ajattelua, ei tähdätä ennalta asetettuun päämäärään. Tämä ajatus johdattaakin minut seuraavaan tutkimukseni ja SMIL-hankkeen yhtymäkohtaan.

Opettaja-taidekasvattaja yhteistyön muutosvoima

Sekä SMIL-hankkeessa että väitöstyössäni taidepedagogit työskentelivät yhteistyössä opettajien kanssa. Tämä on hedelmällinen asetelma, jossa parhaimmillaan kummankin kasvattajan erityinen osaaminen voi kukoistaa. Opettajat ovat lasten, ryhmiensä, sekä opetettavien aineiden asiantuntijoita, johon taideopettaja tuo taiteen ja taidepedagogiikan syvällisen ymmärryksen ja osaamisensa.

Tutkimuksessani lähestyin tanssia avaran tanssikäsityksen kautta, jossa tanssi ei kiinnity mihinkään tiettyyn tanssilajiin tai tekniikkaan. Tutkimuslöydökseni nojaavat ajatukseen, että tanssi ei ole erillinen taito, jota aikuinen opettaa lapselle, vaan kehkeytyvä, yhteinen prosessi. Ehdotan tutkimuksessani improvisaatioperustaisen, intra-aktiivisen tanssipedagogiikan keskeiseksi toteuttamiseksi kanssatanssimisen praktiikkaa, jossa kasvattajat ja lapset osallistuvat yhteiseen prosessiin. Näin tanssikasvatus muuttuu lapsia varten suunnitellusta toiminnasta lasten kanssa tapahtuvaksi prosessiksi.

Kasvattaja siirtyy tiedon jakajasta aktiiviseksi osallistujaksi, kuten tanssivan väitöstilaisuuden esimerkissä tapahtui. Silloin kasvattaja fasilitoi tilannetta kokonaisvaltaisesti ja kuuntelee herkästi lasten kehollisia aloitteita. Tämä tarkoittaa siirtymää aikuisjohtoisista oppimistilanteista kohti yhteistä, demokraattista ja osallistavaa toimintaa. Samalla on hyväksyttävä taiteellisen oppimisen ennakoimattomuus ja improvisatorinen luonne. Tällaisen muutoksen tuominen osaksi opetusta vaatii sekä ajattelun että toimintakulttuurin muutosta. Se ei synny nopeasti eikä helposti, mutta jokainen askel voi avata tilaa seuraavalle.

Taiteidenvälisyys ja taidepedagogiikan potentiaali osana oppimista

Sekä väitöstutkimukseni että SMIL-hanke tavoittelevat monipuolisempaa taidekasvatusta laajentamalla sitä esittävien taiteiden aloille. Kummassakaan moninaisuus ei ole vain käsite, jolla kuvataan kasvatusinstituutioiden laatua, vaan se on taidekasvatuksen keskeinen ulottuvuus. Väitöstyössäni tanssi ja piirtämisen yhdistyivät taiteidenväliseksi pedagogiikaksi, joka nojaa lasten luontaiseen tapaan olla monikanavaisia ja kehollisia toimijoita. Lisäksi multimodaaliset lähestymistavat osoittautuivat merkittäväksi tekijäksi tanssikasvatuksen inklusiivisuuden lisäämisessä, kun lapsille tarjoutuu useampia rinnakkaisia osallistumisen muotoja.

Haluaisin nähdä, että kasvatuksen ja koulutuksen kaikilla tasoilla jaettaisiin ymmärrys kehollisen, kokemuksellisen ja taiteellisen oppimisen potentiaalista. Väitöstyössäni ehdotan tanssikasvatuksen laajentamista varhaiskasvatusta läpäiseväksi käytännöksi. SMIL-hankkeen tavoitteet esittävistä taiteista peruskoulussa ovat samansuuntaisia. Kyse on oppimisen rikastuttamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä, mutta myös syvällisemmistä kysymyksistä. Millaista suhdetta toivomme lasten rakentavan omaan kehoonsa ja ympärillään olevaan maailmaan?

Väitöstutkimukseni ja SMIL-hankkeen polkujen risteäminen innostaa minua. On hienoa huomata, että kehittämistyö on monella tapaa käynnissä. On kiinnostavaa nähdä, mihin uusiin kysymyksiin ja maastoihin nämä tutkimushankkeidemme polut jatkossa johtavat.

Kirjoittaja

Tuire Colliander
Tanssija, pedagogi, tutkija, tanssit. toht.
Vieraileva Tutkija, Taideyliopiston Tutkimusinstituutti

Kuvat: Jan Colliander