Haastattelussa Kaija Kangas

23.4.2021 3 Like 0 kommenttia

Kuuntele Teatterikorkeakoulussa pitkään vaikuttaneen näyttelijä-teatteripedagogin haastattelu.

Tässä elämäkerta-aarteessa näyttelijä-teatteripedagogi Kaija Kangas kertoo elämänvaiheistaan lapsuudesta monipuolisen työuran kautta eläkepäiviinsä. Haastattelu pitää sisällään ainutlaatuista lähiteatterihistoriaa muun muassa Teatterikoulusta, jossa Kaija opiskeli vuosina 1974-1978 ja Teatterikorkeakoulusta, jossa hän toimi ensin näyttelijäntaiteen, sitten teatteripedagogiikan lehtorina, yhteensä yli 20 vuotta. 

Lisäksi kuulemme Hyppäävä hiiri -esityksen reiteistä, Kaijan ensimmäisestä roolista anarkistisena Rolle-poikana, epäonnisesta paimenretkestä Kotanevalla, sekä huimista matkoista Udmurtiaan, Vietnamiin ja Nepaliin Himalajan korkeuksiin.  

Kaija kertoo myös, missä työpaikassa hän “löysi sielunsa yhdistyvän työhönsä”.“Sen vaan tuntee kun se yhteys syntyy… että tässä mä oon. Tässä on myös se mun isompi itse, jonka tarinaa en edes tunne vielä.” 

Haastattelut ja niiden editoinnin on toteuttanut Mirjami Heikkinen, jonka opettajana Kaija toimi Tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella Teatterikorkeakoulussa 2010-luvun alussa. Äänitteen kesto on 1,5 tuntia, ja siinä kuullaan Arvo Pärtin ja Jefferson Airplanen musiikkia. Haastattelut on äänitetty Kaijan kotona Vuosaaren Aurinkolahdessa vuosina 2017-2019. 

Haastattelun äänitallenteen tekstivastine

KAIJA KANGAS: Siinä on tota päähenkilönä hiiri ja hiiret on hyvin likinäkösiä ja se ei nää mitään muuta, kun sen just mitä on siinä omassa piirissä, lähipiirissä. Ja se ei uskalla mennä mihinkään muualle, se turvautuu siihen. Sit se kuulee äänen, jota kukaan muu ei kuule.  Se lähtee seuraamaan sitä ääntä. Muut pitää ihan hölmönä, et ei täällä mitään kuulu, pysy siinä vaan, älä lähe, siel on vaarallista. Siel on kotkat, jotka tulee ja syö sinut. No se ääni ei jätä sitä kuitenkaan rauhaan ja ensimmäisenä se tapaa sammakon, joka sanoo sille, että hyppää niin korkeelle, kun pääset. Ja hiiri hyppää ja se näkee ne lumihuippuiset vuoret ja tajuaa, et se ääni tulee sieltä ja sinne on mentävä.

MIRJAMI HEIKKINEN: Hyvä kuulija, kuuntelet näyttelijä-teatteripedagogi Kaija Kankaan haastattelua. Minä olen Mirjami Heikkinen Kaijan entinen oppilas ja tämän haastattelun toteuttaja. Kaija toimi opettajanani teatterikorkeakoulussa tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella 2010-luvun alussa ja hän on jäänyt mieleeni yhtenä ehdottomasti kannattelevimmista opettajista, joita olen polkuni varrella saanut kohdata. Siksi halusin kerätä talteen Kaijan viisautta ja hauskuutta. Ja olen editoinut tähän vajaan puolentoista tunnin kokonaisuuden Kaijan tarinaa, lapsuudesta monipuolisen työuran kautta eläkepäiviin. Haastattelut on toteutettu Kaijan kotona Vuosaaren Aurinkolahdessa syyskuussa 2017, marraskuussa 2018 ja tammikuussa 2019.

KAIJA KANGAS: Mä oon ehkä ollu 12, niin mä kehitin sellasen Rolle-hahmon, joka oli siis poika, joka oli aina kaikkea auktoriteetteja, aikuisten määräysvaltaa vastaan. Aina törmäyskurssilla, joko opettajien, vanhempien tai jonkun ankaran aikuisen kanssa. Meidän lastenhuoneessa oli kerrossängyt molemmin puolin, et se oli tavallaan meidän katsomo, et sinne yläkerran lapset ja naapurin lapset ja meijän lapset niinku sisarukset tuli aina sitte sekä eturiville, että sitte ylähyllylle kattomaan. Ne istu siinä ja heilutteli jalkoja. Sit siinä välissä mä esitin sitä tyyppiä (naurua), se oli hyvä tämmönen, semmonen (-)[02:44]-teatteri. Niinku oikeesti siin oli niinku parvia (naurua) Mä en ollu ikinä käynyt teatterissa. Aina kun mä tapaan näit meidän yläkerran lapsia, ni ne aina muistaa sen, et ne tuli aina kinumaan mulle, et nyt Kaija, tuu esittää Rollea. Siinä ne napottia ja sit mä lähin vaan käyntiin. (naurua).

KAIJA KANGAS:Mähän tuun uskonnollisesta taustasta.Mä tuun suuresta pohjalaisesta körttiperheestä. Körttiläisyyden juuret on siinä suvussa ollu Etelä-Pohjanmaalla Ylistarosta isän puolelta ja suku oli valtava. Että isän perheessä oli seitsemän poikaa, kolme tytärtä ja sitten isän serkkujen perheessä saman verran ja kaikki ne asu siellä Nivalassa Maliskylässä. Siel oli isoja tämmösiä pohjalaistaloja ja kaikki sukujuhlat on ollu siis körttiseuroja. Kaikki oli pukeutunut mustiin, äidilläki oli körttipuku ja isällä myös. Ja sitten muistan sen, että niitä mustia tätejä ja setiä joka puolella. Ja pitkä pirtinpöytä ja katettuna kahvia ja ruokaa. Ja papit ja mua maallikkosaarnaajat puhuu ja me lapset yritetään siellä jotenkin helmoissa ja seurapenkeissä viihdyttää itseämme. Mut sit oli aivan mahtavaa nähdä serkkuja ja lapsia, että se semmonen niinku yhteisöllisyys on kauheen voimakkaana muistoissa.

Meitä on kuus, mä oon vanhin ja mun veli synty heti vuosi ja 5 kk mun jälkeen, et me ollaan oikeestaan  aika kaksosiks tunnemme toisemme. Ja mun ja nuorimman välillä on 15 vuotta. Ja tästä kasvatuksesta, että koska se olisi se körttiläisyys semmosta siihen aikaan, vielä 50- ja 60-luvun puoleenkin väliin asti. Niin esimerkiksi punainen väri oli täysin kielletty, saksilla on saanut sunnuntaina leikata, jumalanpalveluksessa oltiin joko kirkossa, opistolla tai radion ääressä, keskiviikkoseuroissa opistolla. Ja jumalanpalveluksen aikana kotona piti istua siinä radion ääressä, ei saanut leikkiä, ei tehä mitään. Vanhemmat sano joskus, että noi muut on suruttomia ja maallisia. Ja sit mä aattelin, että ollaanko me sit surullisia. Must se on ollut tosi, niinku tänäkin päivänä niin ku aika poissulkevaa ajattelua. Me ja nuo muut syntiset. Ja tota se on aika lähellä tämän päivän näitä uskonnollisia rajoja mitä tässä maailmassa on tällä hetkellä.

KAIJA KANGAS: Ja kato mähän olin opettajayhteisön ympäröimä. Koko se Raudaskylän opiston opettajakaarti ja sitten siellä se keskikoulu, joka oli myöskin kristillinen keskikoulu, samalla kylällä. Ja toinen toistaan, niinku sodanjälkeisen, ankaran opettajapedagogisen ajattelun läpikäymiä, lapsia ymmärtämättömiä opettajia. Niin mulla oli niin jotenki valtava vastus siinä ympäristössä ja sit vielä oma isä, opettaja hänkin ja semmonen joku sääntöjen -. Kuuluukohan tää naapurista? Miten täällä kuuluu tämmösiä outoja ääniä täällä mun kämpässä? Hengetkö täällä puhuu?

KAIJA KANGAS: En muista hirveesti olleeni sylissä, oikein kenenkään. Joo koska mä olin jo 1,5-vuotiaana isosisko ja sen jälkeen niit vauvoja tuli. Niin muistan että, muistan oikein semmosen kaipuun, että miksei mua oteta koskaan syliin. Mä olin aina sit se, isotyttö jaksaa, isotyttö auttaa, haeppa vaippa, nyt tarvittais vahtia. Ja seittemän vuotiaana mä oon ollu jo sit niinku lapsenvahti, ihan mua seitsemän vuotta nuoremmalle siskolle, sisarelleni. Ja sitte tajuan jälkeenpäin, että mä pakenin sinne mummolaan, sinne maalaistaloon kesiksi, koska siellä mä sain olla lapsi, ainoana siinä suuressa maalaistalossa, missä oli kaksi miniää ja kaksi isänveljeä ja sit oli vielä vanha mummo. Siellä maalla mummolassa taas oli lehmät, kaikki kotieläimet oli siihen aikaan vielä, lehmät, lampaat, kanat, siat, pässit, mullit, kaikki. Se jotenkin se reviiri oli isompi, koska siellä kylällä mentiin serkkuporukassa pyörällä, oli monta eri uimapaikkaa. Ja paimenessakin oon saanu olla. Siis kuvittele mä oon ollut paimenessa. (Naurua) Mun CV:ssä, oikeestaan korkeemmalle pitäs nostaa se. Ja se onki hauska juttu, ku mä oon varmaan ollu joku ehkä kymmenen ja mun piti mennä Kotaneval jotain, oisko se 7 – 8 lehmää vahtimaan aidattomalle niitylle, et ne ei mee läheiseen ohrapeltoon.  No mul oli Aku Ankat ja eväät. Eväät syötyäni uppouduin Aku Ankkojen maailmaan ja kuinka ollakaan havahduttuani, kaikki lehmät ohrapellossa. (Naurua) Kaikki. Et siihen mun loistavasti alkanu ura paimenena myös päättyi. (Naurua).

Sit myöhemmin nuorempana, kun halus tietysti muiden nuorten kanssa mennä erilaisiin rientoihin, niin se oli sitä, että piti livahtaa salaa ja oppia valehtelemaan. Oikeesti se elämäntapa opetti valehtelemaan taitavasti kertakaikkiaan. Popmusiikin kuunteleminen oli kiellettyä, et sitäki kuunneltiin salaa. Aina joku oli sitte, ku isä ja äiti oli jossain kuoroharjoituksissa niin, ovela vahtimassa. Nyt ne tulee, radio kiinni.

Mul oli semmonen poikaystävä, jolla oli kaikki levyt mitä siihen aikaan oli listoilla. Mä en tiedä miten se niitä hankki, mut se oli aika harvinaista siellä Raudaskylässä, kuule perukoilla, et jollain on semmonen levykokoelma. Sitten tää, hänen nimensä oli Risto, hän on jo edesmennyt, niin Risto auliisti lainas mulle vaikka mä naarmutin niitä ja kaikki niitä kuunteli. Mutta siis totta kai Beatlesit, Rolling Stones, Creedens, Joe Cocker. Yks oli tosi tärkee mulle, semmonen kun Somebody to Love. Kuunnellaanko? Se on mielettömän hieno biisi.

MIRJAMI HEIKKINEN: Joo, joo.

(Naurua)

KAIJA KANGAS: Tää pitää kuunnella isolla. (Naurua) (Musiikkia)

Mä lähdin Nivalan lukioon ja siellä alko vapaus.  Ja siel oli kato nää mun serkut myös, kaikki sieltä Maliskylältä ja suuri osa. Ja sitten vapaamielisimmät opettajat ja ne oli kivoja vuosia. Joo. No ruotsista kirjoitin L:n, niin mä pääsin sillä, ne oli mulla sitten helpot pääsykokeet sinne Turkuun. Jostakin ihmeen syystä mä halusin Turkuun. Turku oli tarpeeks tuntematon ja outo paikka. Ja siellähän sitten Turussa oli parhaimmillaan tää Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan kausi, joil oli nää legendaariset esitykset. Seitsemän veljestä ja Kuningas Lear ja kymmenet muut, joita sitten käytiin kattomassa, koska ne oli valtakunnallinen tapaus. Ja sitten siin oli tietysti vielä Ritva Holmberg, joka oli loistava dramaturgi joka pysty kirjoittamaan ulos ne Holmbergin huikeet visiot käsikirjoituksiksi. Että se oli semmoinen kolmen kopla. Usein Ritva Holmberg unohdetaan, kyl se on ihan yhtä tärkee ollu siinä buumissa. Et sinne, mä muistan, että jonotettiin Seitsemään veljekseen niin, että Aurasillalla oli jonon pää. Ne teki valtavan vaikutuksen, vaikken mä nyt mitenkään ajatellu silloin vielä, että se ois ollu jotenkin mun tieni ollenkaan. Mä kävin katsomassa loistavia esityksiä ja vaikutuin niistä, koska ne oli niinku päivän puheenaihe. Kaikki puhu niistä esityksistä. Mä varmaan kävin neljä kertaa kattomassa sen Seitsemän veljestä, se oli niin riemukas ja hulvaton. Mut ennen kaikkea nerokkaat näyttämölliset ratkaisut ja sen ohjaajan taide, joka muutti sen myös näyttelijäntaiteen irti siitä semmosest kaavoittuneesta perinteisestä kävellään, puhutaan. Vaan että se räjäytti sen näyttämön käytön ja rytmiikan. Ja mulle on jäänyt erityisesti mieleen, kun Eero tulee joltain hurvitteluretkeltään ja Juha Muje avaa oven ja tulee sieltä krapuloissaan tai känni jälkimainingeissa. Se Juha Mujeen tulo, miten vinolavalla, miten se käytti siis fysiikkaansa ja se oli mahtava. Yks parhaita sisääntuloja, mitä mä oon koskaan nähnyt teatteriesityksissä. Seurustelin matematiikan opiskelija Kain kanssa, joka oli siellä ylioppilasteatterissa toiminnassa mukana, niin se raahas mut johonki harjoituksiin, johon mä menin tosi vastenmielisesti. Ja Jouko Kivi, Aino Kiven isä, oli silloin pääohjaaja Turun siellä ylioppilasteatterissa. Sit mä istun siellä ja katon ja ajattelen, et koska mä pääsen täältä pois ja kauanko nää kestää. Sit  se Jouko kivi kääntyy siellä eturivis, ku mä istun siellä jossain takana, että hei hei sinä siellä, että tähän tarvittais nyt vielä, että tuuksä mukaan. Täh (huudahdus), en varmaan tuu. No, tuu ny kumminki ees tällä kertaa, et nähdään että miten tää toimii, ku täs on niinku oikea miehitys tai jotenkin että tarpeeks porukkaa näyttämöllä. No sit mä meen sinne. Se on joku kansan joukkokohtaus. Sit se sanoo, että hei täs on nyt yks semmonen, Viljami Vaihdokas oli tämä, Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas.  . Et täs on tämmönen tavallaan unihahmo, joka sille Viljamille ilmestyy. Ni tää oo vielä miehittämättä, että tuuksä siihen? No sitte seuraava oli Kari Suvalon Turun kaupunginteatterin silloisen dramaturgin ohjaus, Kevään herääminen. Ja sit se tuli yksin meidän treeneihin ja kokos meidät kaikki yhteen ja luetutti meillä pätkiä siitä. Ja sit sano yhtäkkiä, että sä oot se Venla, mulle. Ja enhän, mä olin siis nolla näyttelijäkokemusta. Ja sen aikana mä opin nauttimaan siitä. Ensinnäkään, et mä en pelänny yhtään, koska mul ei ollu mitään sen homman varassa. Et mä vaan nautin siitä ja aika rennosti vedin sen, paineettomasti sanotaan, paineettomasti. No sitten tuli se kevät ja kaikki siellä rupes säpisee, että nyt lähetään pyrkimään Teatterikouluun, et lähethän säki. Mä sanoin, et en oo tullu edes ajatelleeksi, et ei oo tullu pieneen mieleeni. No lähe ny kumminki. Yht äkkiä mä olen sitten mukana lähössä kahdenkymmenen muun kanssa. Ja huomaan olevani jo kolmannesvaiheessa, että nyt täs vois päästä sisään. Mut aika paineettomasti, koska ei mulla ollu sellasta, että mun on pakko päästä. Niinku monella siellä seittemättä kertaa ja miten ne siellä lämmitteli ja avas ääntä ja venytteli. Ja mä ihmettelin vaan, että mistähän tässä on kysymys. Kuulostamatta ylimieliseltä, lipsahdin sisään sitte jotenki.

MIRJAMI HEIKKINEN: Kaija aloitti Teatterikoulun näyttelijälinjalla vuonna 1974 eli hieman yli parikymppisenä. Tuolloin koulu oli nelivuotinen.

KAIJA KANGAS: No se oli kova paikka. Mä en uskaltanu edes kertoo isälle. Mä lähin sitten kesällä, päästyäni kouluun mä lähin matkustajalaivoille töihin. Ja mietin, että miten mä selitän tän isälleni, että se ei tuu tätä sulattamaan. Kaks viikkoo siitä, kun mä olin päässy, mä kirjotin kirjeen.  Et mä en koskaan soittanu tästä asiasta. Ja tota, se oli valtava pettymys. Se oli häpeäksi, sehän oli tunnettu taistolaisten temmellyskenttä ja Kaisa Korhosen ja tällaisten valtakunnan isänmaan vihollisten sikiämispesä. Sinne, et siel oli vielä tämä karma sillä paikalla. Ja sitte et mä tipun yliopistotasolta, kun se oli opistotasone vielä. Ja sit mä muistan äitini, joka on semmonen, mun äiti on joskus sillai häkellyttävän suorapuheinen eikä mitenkään niin hienotunteinen. Ni, joo että nehän ne näyttelijät, nehän menee naimisiin ja eroaa. Elisabeth Taylorillaki on kahdeksas mies jo menossa. Sit vielä tää uskonnolinen suku. Mä muistan meijän suvun pappi, joka oli meijän isän serkku, Malkamäki. Joka oli meijän uskonnonopettaja. Jossain seuroissa, kun mulle sanoi sitten, että ja sä oot sitte menny sinne punaisten puolelle, sinne taistolaisopistoon. No sit se vaan tuntu, että minä meen omilla siivilläni, et mä en saa tukea mistään. Kukaan ei mua tässä kannusta, kukaan ei ymmärrä tätä valintaa, kaikki vaikenee. Näkee vaan katseista ja eleistä, että ne ei hyväksy. Mut ei semmosta mitä ei saanu, ni osannu kaivatakaan. Mä vaan näin, että muiden vanhemmat tulee esityksiin ja niil on aina kukat odottamassa, joka oli, mul ei ollu koskaan mitään kukkia missään. Kyl se sitten vähitellen siitä laimeni se vastustus tai se pettymyksen tunto, kyl ne hyväksy sitte. Pakkohan niiden oli hyväksyä, kyl ku mä sanoin et on meijän kuule kurssilla ihan siis papin tytärki, Miitta Sorvali. (Naurua). Mut sitte taas ku mä pääsin sinne kouluun, ni mä tajusin että näillä muilla on paljon pitempi etumatka siinä, et ne on harrastaneet teatteria ja ne tietää, mitä on improvisointi. Ne tietää mitä on heittäytyminen ja ne osas olla sillai hyvällä tavalla auki ja lapsellisia. Mä tulin yliopistomaailmasta ja olin aika lukossa sen suhteen, että miten heittäydytään. Et mä olin kauhees kontrollis koko ajan. Näin itteni vaan ulkopuolelta ja ihmettelin, et miten noi heittäytyy kuin hiekkalaatikolla lapseksi. Mä en osannu semmost ollenkaan. Ja siihen meni kyllä aikaa, varmaan koko se neljä vuotta, et sitten opin päästämään siitä kontrollista irti, heittäytymään ja hengittymään, olemaan oikeesti läsnä.

Se oli Tikapuuteatteri se meijän koulun oma teatteri nimeltään. Kouluhan oli silloin Kansallisteatterin vintillä. Sitte meil oli paikkoja HTY:llä Hakaniemessä ja sitten se Koiton näyttämö siinä Kampissa. Niin siellä joka ikinen Tikapuuteatterin produktio katsottiin. (Ovikello). Nyt hei, mul tulee nyt yks remonttimies.  

Niin me tehtiin semmoinen produktio, kun Kattilanpaikkaajan häät. Heikki Timonen ohjasi ja koko koulu on katsomos, kaikki opettajat, kaikki opiskelijat. Meil oli Marja Korhonen improvisaatio-opettajana. Marja Korhonen nousee sieltä kuule ja sanoo, et Kaija kangas sinä valehtelit roolisi alusta loppuun. Mä muistan miten pieneksi rutistui siellä näyttämöllä. Mä jotenkin katosin ihan kokonaan, mä meni johonkin niin kuin tilaa.  Ja tää kaikki tapahtuu sillee, et me ollaan rivissä näyttelijät siellä näyttämöllä ja koko koulu on katsomassa. Sitten se myöhemmin siellä Koiton niinku kuppilassa iski mun eteen muovipussillisen mandariineja, joissa luki että Kangas on kuulemma tosi, nykyään. Ei mitään selityksiä. Sitten mulle soittaa kotiin ihana Eeva-Kaarina Volanen, joka sanoo, että hän on ihan eri mieltä ja kannusti mua ja omalla ihanalla lempeällä tavallaan. Ismo Kallio oli Marja Korhosen ohella improvisaatioopettaja. Se innosti kaikkia, innostu kaikesta, oli aina hyväntuulinen ja hauska. No Eila Rinne oli hyvin kannustava, hyvin ammattimainen pedagogi, koska se ei pysty sanomaan yksityiskohtaisemmin ne asiat missä pitäs, mitä pitäs huomioida näyttelijän työssä. Mä muistan semmosen yhden spesifin tilanteen, kun tuota opeteltiin näyttelemään sitä, että mä yhtäkkiä kuulen jotakin. Et ilman sanoja, jokainen menee yksittäisesti johonkin, luo jonkun tilanteen. Aina se kysy, no mitä näkyy, mitä välittyy. Mutta ajatus oli välittää sitä, että mä kuuntelen vaikka esimerkiks, et mitähän naapurista, mitähän noi naapuris puhuu, kuuluuks tää radio nyt naapurista? Et millä tavalla sä saat sen niin tarkaksi, et sit ei voi tulkita muuten. No tämmösiä harjoituksia. Täytyy uskaltaa olla rohkea. Se sano aina, mut se oli semmonen mistä mä tunsin, että mä opin jotakin konkreettisesti. Se oli spesifistä, ei henkilökohtaisuuksiin menevää, se oli erittäin laadukasta.

(Puhelin soi) Aina joku ääni kuuluu. Tää on mun lapsenlapsi. Hei Aaro, ootsä tullu koulusta. Kysyppä äitiltä, mun puolesta voit. Mun puolesta voit tulla.

Ja sit se oli mielenkiintosta kato, ku meijän pesäpaikkahan oli siellä kansallisen vintillä, niin meil oli se morkku, se ruokala, jossa oli sitten kaikki nää starbat useinkin yhtä aikaa meidän kanssa syömässä. Mä muistan Tarmo Mannin hahmon, se ei koskaan istunut mihinkään pöytään, se vaelteli siellä ahtaan Morkun pääkäytävällä tai sitten siinä tarjoilupöydän liepeillä ja sil oli sellanen pieni lautanen, josta se sillee niinku näin söi haarukalla. Ja härnäs meitä teatterikoululaisia sillai semmosella puheella, ku se tiesi että me ollaan eri mieltä. Muun muassa semmosen mä muistan, että Tarmo tapansa mukaan taas pasteeraili siinä se pieni annos kädellään ja se katto meitä ja se tiesi tän kaiken ensemble-ajattelun siis eihän sen aikaisessa teatterikoulussa minkäänlaista tähteyttä hyväksytty. Et se oli siis ensemble oli ylitse kaiken, että siinä se on se juttu. Niin Tarmo siinä pasteerailee ja sanoo, että meitä vilkuillen niin, että mikä se semmonen näyttelijä on, joka ei ole narsisti, se ei ole mikään näyttelijä. Mutta se mikä tota koulun silloista opetusta leimas, oli tämmönen niinku saksalainen DDR:läinen Berlin Ensemble -metodi, Lese Art eli lukutapa, joka oli merkillinen lähestymistapa. Että koko näytelmälle annettiin, mietittiin joku pääotsikko mikä tässä, mihin tmä kiteytyy. Myöskin jokaiselle kohtaukselle.  Mä muistan ikäni, kun irvileuka Timosen Heikki ohjaajaopiskelija, oli ehkä meistä skarpeimpia ja tajus, että mitenkä ahdistava ja ankara ja ykstotinen tämä lähestymistapa on. Ritva Siikala on meillä opettajana ja me tehdään tota Pentti Saaritsan Kaamos-nimistä, joka meni silloin Kom-teatteriin esityksenä. Niin mietitään koko näytelmälle pääotsikkoa silmät kiinni, kaikki meditoidaan, mikä se vois olla. Ja se kertoo siis tämmösestä pienviljelijöiden ahdingosta Pohjois-Suomessa ja siitä, että hankitaanko yhteinen traktori ja vähän tämmönen kollektiivitilan idea siinä, että semmost tendenssiä. Niin sitten Timonen sulkee silmänsä ja hetken kuluttua sanoo, että ehdotan pääsanomaksi, elämä näillä selkosilla on hiuskarvan varassa muillakin kuin partureilla (naurua). No kyllähän se marxilais-leninistinen analyysi sieltä läpi tihkui. Tšehovki käännettiin tämmöseksi tota, et se jo enteilee sosialismia. Kaikist käännettiin se koukku, DDR:läisen ajattelutavan mukaan, joka muokkasi historiaa sen suuntaiseksi, että kaikkihan enteili tulevaa DDR:ää ja sen sosialistista ihannevaltiota. Kyllä mä olin ihan täysillä mukana hylkäämässä kodin, uskonnon ja isänmaan. Ja niinhän se isä sanokin mulle kerran, että noi sun mielipiteet on piikkinä mun lihassa. Niinhän mä olinki ja niin oli koko se sukupolvi, siis nää taiteilijat, pieni taiteilijaporukka nää äänekkäät taistolaiset. Mutta sepä onki ollu sitte kuule viimeinen lippu, jonka takana oon marssinut ja tajunnu nyt, ku mä oon tän ikänen, että minkään lipun eikä ismin takana pidä marssia. Ettei siitä kaukana oo joku, että nuoruudessa natsilipun alla olis marssinu ja nostanu kätensä samassa hurmostilassa ja niis on paljon yhteistä. Ja että mitenkä naiveja ja sinisilmäisiä oltiin. Mut ku samaan aikaan tapahtu sellasia asioita, ku esimerkiks Vietnamin sota tai Chilen vallankumous. Tai sillon herättiin myös ymmärtämään kolmannen, ni silloin sanottiin kolmannen maailman kärsimys, tämän kolonialismin historiaa ja amerikkalaisten vallankäyttöö, esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Niin se oli se puoli, mikä tuntu et oikeuden puolella kuuluu olla. Mutta se hämärty tämä, että se oli Neuvostoliiton ja DDR:n kommunistisen puolueen osaltaan masinoimaa liikehdintää, että niitä puoliahan sitä ei sillon nuoruuden sinisilmäsyydessään yhtään tajunnu.

MIRJAMI HEIKKINEN: Valmistumisensa jälkeen vuonna 1978 Kaija työskenteli reilu puolivuotta Mikkelin kaupunginteatterissa ja sen jälkeen Helsingin kaupunginteatterissa, KOM-teatterissa ja Ryhmäteatterissa vuoteen 1983 asti. Kaija kertoi myös muistojaan Ryhmäteatteria tulille laittaneesta kultti-ilmiöön nousseesta Pete Q -esityksestä, jonka tekstistä vastasi pääosin Kaijan silloinen aviomies, näytelmäkirjailija, runoilija Arto Melleri. Heidän ensimmäinen tyttärensä Veera syntyi huhtikuussa -79.

KAIJA KANGAS: Mikkeliin lähti neljä meijän kurssilta, jollon me ajateltiin, että mehän saadaan muutetuksi se koko Mikkelin teatteri. Mut kyllä mulle äkkiä se pikkukaupungin teatterin realiteetit niin ku, me saimme tukea toisistamme ja meil oli nastaa, koska me oltiin kaikki samalta kurssilta. Oli mahtavaa Runar ja Kyllikki. Ja siinä varmasti on, se on varmaan yks semmosia tärkeimpiä rooleja mitä mä oon tehny. Se esitys ois päässy tonne Tampereen teatterikesään, mutta mä olin jo siinä vaiheessa raskaana, ni se ei ja mun ois pitäny mennä sinne just vastasyntyneen lapsen kanssa. Mut se oli huvittavaa, kun mun vaatteita aina vaan ommeltiin, saumoja ratkottiin ja tehtiin vaan väljemmäks mun mekkoo. Sit ku siin on semmonen lause, ku kauppias sanoo Kyllikille, että ”Oi sie Kyllikki oot niin sorja likka, että sormet yltää uumalt yhee”. Ja sit toinen, ku Runar sanoo Kyllikille, että ”Voi Kyllikki sie et naimisen vakavuuest mittää tiiä”, ja mul on niinku todiste siitä, että naitu on (naurua). Kyllä se oli ihanaa aikaa ja et mä nautin vauva-ajasta ja kaikest siit odotusajasta. Se tuntu ohittavan kaikki muut tärkeydessään. Mut kyllähän mulla sit aika pian synnytyksen jälkeen tuli se, että mitä että, saaks mä töitä mistään ja Veera oli aika pieni, se oli puolivuotias ku mä sitten menin kaupunginteatteriin. Mä olin siellä kolmessa prokkiksessa. Se et mä jouduin viemään sen päiväkotiin niin pienenä, niin kyl se oli kova paikka.  

Joo, -78 kesällä mun piti olla Pete Q:ssa, mul oli siinä rooli kirjoitettu, kun se oli Arton teksti etupäässä. Mutta sit ku jonku piti tienata perheessä, koska eihän Pete Q:sta mitään rahaa tullu. Mutta mä oon jälkeenpäin vähän katunu, että ois pitäny sittenkin olla Pete Q:ssa, mutta ei voi astuu virtaan kahta kertaa samaan kohtaan. Loihan sekin siis uutta estetiikkaa, siitähän nyt sitten jälkeenpäin viisastellen on sanottu, et se tavallaan irtisanoutui sellasesta poliittisesta agendasta, mikä leimasi vielä ryhmäteattereita Helsingissä. Et oli semmonen sidos vielä sellaseen johonkin tendenssiin, et meil on sanoma. Niin Pete Q:han, ni se oli semmonen tuuletus, kerta kaikkiaan. Olihan siin hirveen vaikuttava se esitys ja semmonen huuma kaupungissa, että harvoin, onko semmonen enää mahollista. Ei ehkä oo. Joo Mr. Evergreen oli, oli se -83, sit oli vielä toinenki prokkis ennen Turkuun menoa, oli ryhmiksessä toi Nauruihminen, Victor Hugon Nauruihminen Suomenlinnassa. No Mr. Evergreen oli siis Arton teksti ja Arto af Hällströmin ohjaus ja sitä tehtiin kyllä semmosilla työajoilla, et mun oli pakko vielä, saada lapsi Pohjanmaalle äidin luokse. Koska me harjoteltiin myös öisin, et se oli siis semmone kokonaisvaltainen rykäys. Että siinä ei ollu, meil ei ollu mitään työaikoja. Me oltiin, me asuttiin siellä ryhmiksen, ryhmis ei ollut sillä tavalla vielä Pengerkadun näyttämönä lyönyt ittensä läpi Arton ja af Hällströmin ja Raila Leppäkosken kaudella. Mä muistan, ku me yritettiin tehdä itsemme tunnetuks, me jaettiin lentolehtisi kaikkiin baareihin ja ravintoloihin ja kauppoihin. Että tämmöinen teatteri on täällä Pengerkadulla ja tällanen esitys on tulossa. Sittenhän se räjäytti pankin, kun Kirsikka Siikala haltioituu siitä esityksestä, kokonainen sivu Helsingin Sanomissa ja siitä alko sitte se loppuunmyytyjen esitysten rivi. Mä muistan siitä sellaisenkin vaiheen, ku Allu Leppäkoski tuli kattoo jotain meidän läpimenoos ja sit se sano, että täähän on pelkkää paskaa, että muuttakaa kaikki ja ensi-iltaan ei ollut enää mun mielestä kuin ehkä viikko. No Affe kuunteli sitten Allua ja meil oli tämmöinen kenraali, yks kenraaleista, johon se anto ainoana ohjeenaan meille, että toisella puoliajalla te muutatte ihan kaiken, te ette tee mitään mitä on sovittu. Ja mä muistan, ku me ollaan Miitan kanssa siellä hysteerisesti, välillä mennään pukuhuoneeseen niinku itkua vääntäen, että mä en yhtään tiiä mitä tässä nyt pitäis tehä ja edellisessäki kohtauksessa Svenkka vaan kaatu mun päälle ja rupes kuolaamaan ja mä en tienny yhtään mikä on tilanne, ja tota tällaisilla metodeilla. Kyllähän ne ryhmiksen pojat oli siellä niin kuin ne kingit, että mutta ei se tuntunu siinä ilmapiirissä, et kyl siel oli hirveen toisia kunnioittava ilmapiiri, ei siellä tuntenut olevansa alistettu. Ja se mikä kaikis niissä neljässä jutussa, mitkä mä oon ryhmikseen tehny, ni on ollu kyllä ihaninta se porukan semmonen henki, et kaikki kantaa vastuunsa siitä, että tää myöskin paranee tää esitys. Et se ei oo sillee, et ohjaaja tulee esityksen jälkeen sanomaan, että mikä on pielessä ja muistiinpano. Vaan me tehtii se keskenämme, että se kommunikoivuus ja sit se kannustus, et sä huomaat että toinen, hei hitto että sulla meni, sul oli hyvä vauhti tänään. Ja myöskin sitten se, että hei nyt täs ois kohta mitä pitäis parantaa yksilöinä ja sitten koko ryhmänä, että nyt, nyt oltiin vähän saunanlauteilla liian lepposasti.

MIRJAMI HEIKKINEN: Vuonna -83 Kaija lähti näyttelijäksi Turun kaupunginteatteriin ja teki siellä 11 vuoden työrupeaman. Nuorempi tytär Sara syntyi vuonna -86.

KAIJA KANGAS: Mua rupes huolettaa silloin se, että Arto on runoilija ja eikä ollu sillee vielä se Arto Meller, joka tänä päivänä tunnetaan vaan hemmetin nuori kundi. Arto oli vielä mua neljä vuotta nuorempi, et se oli itse asiassa ihan lapsi, ku mä oon tehny siitä, pakottanu sen isäks (naurahdus), en mä oo pakottanu sitä. Mutta ymmärrän, että kyl me oltiin kauheen lapsellisia nuoria. Varsinkin Arto. Se oli huippu kirjottaja, mutta kyl sen muu elämänhallinta oli lapsentasolla. Mä hoidin kahta lasta. Ni se, että milläs me maksetaan vuokrat ja jokapäiväinen syöminen, nyt ku meil on lapsi. Toinen on runoilija, toinen on freelancer näyttelijä, mitä ne näyttelijän palkatki oli, ei ne oo tänäkään päivänä häävejä, että milläs me eletään. Sit avautu tää Turku mahollisuus, johon Arto ei millään ois halunnu lähteä. Hän sano, että hän kadottaa tatsin äidinkieleen sillä murre alueella. No minä lähdin sitten ensin, mut Arto tuli sit perässä Turkuun. Niin taloudellisista syistä voi sanoo ja sit mä halusin, että lapsilla on joku tuki, joku sama päiväkoti, sama koulu. Mä ajattelin näin pitkälle. Eihän mul ollu ku Veera siinä vaiheessa, Veera oli 3 – 4 -vuotias. Että mul oli semmonen turvallisuuden kaipuu sen lapsen syntymän jälkeen, et jotain pysyvää, jotain et mä tiedän et meille tulee toi palkkapäivä ja mä saan vuokran maksettua. Artolla oli hyvin satunnaisia tuloja siihen aikaan. Et sitten kun mä tulin sinne Turkuun, ni siellä oli vieläkin se semmonen, vähän semmonen kaipuu Kotkien kauteen ja nyt ei ollakaan valtakunnallisesti tapetilla, että mä tulin semmoseen jälkiuunin lämpöön, jossa ei sit enää ollutkaan sitä oikeeta kiuasta enää. Mut siel oli hyviä rakkaita ihmisiä, joista Ritva Juhanto erityisesti tuli mulle läheiseksi ystäväksi, hän on jo edesmennyt. Siel oli hirmusen hyviä ja innostavia produktioita ja mielenkiintosia vaiheita, muun muassa semmoinen Mikko Majalahden ollessa teatterinjohtajana, tämmönen kokeilu, että Juha Malmivaara, Erik Söderblom ja Laura Jäntti muodosti omat pienryhmät. Ja teki muutaman produktion sillä omalla ryhmällään. Ja jotkut teki, mekin tehtiin talon ulkopuolelle semmoseen purkutaloon ja päästiin siitä, tavallaan siitä raskaasta koneistosta tekemään omassa pienessä ryhmässä. Kolme pientä ryhmäteatteria. Se oli loistava vaihe. Mut sit oli paljon sellasia jälkeen päin ajatellen yhden tekeviä esityksiä, joissa oli tosi raskastaki olla. Ja sitten muistan semmosia kyynisiä vaiheita. Lämpiöpuheet oli negatiivisia ja ihmiset valittaa ja nurisee. Niin sit semmonen huumori, mikä kehittyy sillon kun on turhaumaa paljon laitosteatterissa, niin semmonen lausahdus, että kun joku kattoo verhojen välistä yleisöön ja siellä istuu vaan keski-ikä 70, että ”joo nämä on varmaan ne Nummenbackan vanhustentalon asukkaat, jotka kärrätään tänne jo ties monettako kertaa, ku ei ne muista mitä ne on nähneet”. Ku tämmösiä puheita rupes kuulemaan ja rupes olemaan kohta samaa mieltä, ni tuli vahvasti semmonen olo, että täällä ei nyt oo tulevaisuutta tämmösessä ilmapiirissä. Ja jos itteki alkaa niin laitostumaan, niin nyt on kyl löydettävä jotain muuta ja oot kuitenkin vielä neljänkympin kieppeillä, että jotain muuta. Sit mä rupesin näkemään siellä omissa syvissä mietteissäni semmosia vanhempia naisnäyttelijöitä, kolme tyyppiä. Sit mä sanoin, et toi on mun kohtalo, et mä rupeen näyttää tommoselta. Et mä en haluu tuohon moodiin, tohon muottiin. Kyllähän se tosiasia on, että vanhemmilla naisilla on tosi vähän rooleja ja sä alat olla tyytymätön, ai taasko näin pieni rooli, taasko tämmönen isoäidin. Kun miehet siin viiskymppisissä, kuuskymppisissä tekee just Kuningas Learit ja Othellot ja Galileot, niin naiset alkaa olla piikoja. Tai niinku Ritva Valkama sano kerran, ihana Ritva Valkama joka ei kyllä kärsiny näistä ongelmista, hän teki isoja rooleja loppuun asti. Mutta hän sano tosta Boris Godunovista kaupunginteatterilla, että mikäs se sun rooli siin on. Nainen Liettuan rajalla (naurua).

Mulla alko tulla semmosia oloja jo aika pian, että mä nään vaan semmosen ensi-ilta, uudet harjotukset, ensi-ilta, uudet harjotukset. Syttyä aina vähän kehnommankin ohjaajan ohjaukseen, jonka kanssa voi olla perusnäkemyksistä eri mieltä. Ja sitten sä luet sieltä käytävän seinältä, että missä sä oot mukana seuraavaksi, vaikka sua ois kiinnostanut joku ihan muu kehitysprosessi itsessäs. Se on jonkun muun määrittämä ja joku muu määrittää sen tyylilajin, lähestymistavan ja myöskin sen ihmiskäsityksen ja maailman kuvan, johon sun täytyy parhaalla mahdollisuudella yrittää ameebamaisesti kerta toisensa jälkeen löytää ittes siitä kokonaisuudesta, joka ei ole sun kehittämä. Että tätäkö. Mut kuitenkin siellä sitten olin niinki monta vuotta, kunnes tuli sitten se, et kyl tää on nyt nähty.

Sit mä hyppäsin tota, tein niinku nää opettajan pedagogiset. No siinä vaiheessa mä olin jo alottanu Juhana Herttuan lukiossa ja Puolalanmäen lukiossa ilmasutaidon opettajana. Kokeilin, että oisko tää opettaminen kiinnostavaa. Ja niihin samoihin aikoihin tuli sitten tää pätevöityminen, että samallahan mä voisin myös pätevöityä. Itseasiassa tuli mun ystäväni puvustaja Merjo Levon, joka siihen aikaan oli Turun kaupunginteatterin pukusuunnitelija, se mulle kerto että tämmönen koulutus on. Hän oli menossa vastaavaan tonne Taikkiin. Et kannattais hakee ja sithän mä hain. Mut sitten mulle tapahtu semmonen notkahdus, että mul rupes olemaan niin hirvee kuormitus kotityöt, lapset ja teatteri ja vielä sitten muutto siellä. Mä olin myynnyt sen Turun meidän omistusasunnon ja sitte muutin semmoseen väliaikaseen vuokra-asuntoon. Mä olin niin puhki, niin väsynyt, että mä jo sille Merja Levolle sanoin, et en mä jaksa näit opintoja. Mut se oli niin sinnikäs kannustaja, se piti mulle oikein semmosen puhuttelun, että kuule nyt et anna periksi. Et se oli päättäny mun puolesta, et mä käyn ne opinnot loppuun ja no niinhän mä sit raahauduin taas Helsinkiin. Se oli siihen aikaan semmosta lähiopetusjaksoja tietty määrä ja muuten sit se oli etänä. Se oli vaan se avarampi maisema ja kokeilevampi henki. Ihminen joutuu avautumaan itselleen uusista näkökulmista ja oppii tuntemaan myös itseään enemmän. Et se oli siinä mulle neljässäkympissä semmonen, mä irtauduin jostain entisestä ajattelutavasta suhteessa teatteriin, näyttelemiseen, teatterin mahdollisuuksiin. Et sitten perustettiin tää oma teatteri, Teatteri Feeniks ja ruvettiin tekemään omannäköisiä juttuja, omia juttuja, omia käsikirjoituksia, omia ohjauksia. Mäkin voin luoda, mä voin keksiä jotain maailmoita.

MIRJAMI HEIKKINEN: Kaija suoritti vuodesta -92 vuoteen -94 teatteri-ilmaisun ohjaajan pedagogiset opinnot Täydennyskoulutuskeskuksessa ja täydensi myös näyttelijän tutkintonsa maisterin tutkinnoksi vuonna -94. Samana vuonna hän perusti Teatteri Feeniksin yhdessä Marjaana Castrenin kanssa. Teatterin ensimmäinen produktio oli Kaijan sooloesitys ja maisterin opinnäyte Hyppäävä hiiri. Samasta tarinasta hän oli tehnyt jo Turussakin version.

KAIJA KANGAS: Yks kauheen merkittävä produktio, joka tehtiin ensimmäisen kerran Turussa, on tämmönen intiaanitarina Hyppäävä hiiri, joka on tämmönen voima tarinaks sanotaan, healing story, parantava tarina. Ja Illica Lindén oli tällainen ruotsalainen ohjaaja, joka oli naimisissa tämmösen intiaanishamaani-parantajan kanssa ja asu osittain Kristianiassa ja sitten New Hampshiren Amerikan alkuperäiskansojen reservaatissa. Ja intiaanihan on kolonialistinen sana, mutta se on se millä mekin nimitämme edelleen heitä väärin. Tää tarina Hyppäävä hiiri, me tehtiin ensin semmoseen tiipiihin, sinne Sopukan näyttämölle. Ne ihmiset oli siellä tiipiin sisällä ja sit meil oli kauheen pienet, pajusta ja nahkoista ja luonnon elementeistä kaikki se materiaali. Ja kanteleensoittaja oli meidän muusikko, mä tein sen Tiina Puumalaisen kanssa. Se tarina yhdistyi mun tarinaksi, koska se tuli semmoseen vaiheeseen, että mä olin, et uskallanko jättää. Se oli pelon voittamisesta koko se tarinan ydin eri vaiheissaan ja siitä vapautumiseen. Ni mä kamppailin sen hiireni kanssa omassa elämässäni samasta rohkeudesta irrottautua entisestä, joka nyt oli fyysisesti se Turun Kaupunginteatteria ja siitä turvasta mitä se toi. Että sitten se tarina, kun tuli mun aika tehdä maisterin opinnäyte, niin mä halusin palata, se ei ollu jättänyt mua rauhaan se intiaanitarina. Niin mä pyysin sitte Marjaana Castrenia, et ohjaa siitä mulle monologiesitys. Ihan eri tyyliset eli mä teen sen vielä uudelleen ja se harjoiteltiin meidän Punavuorenkadun olohuoneen nurkassa tosi pienesti. Ja sitten esitin sen Kino Helsingin näyttämöllä niinku opinnäytetyönä. Ja yht äkkiä me ruvetaan saamaan kutsuja. Ensin me mennään näille suomalaisille lasten teatterifestareille, kaikille mitä tässä maassa on, Hämeenlinna, Oulu, Kuusankoski. Sitten rupes satelemaan kutsuja ulkomaille ja me ei oltu yhtään ajateltu mitään tämmöstä, että tästä nyt syntyy mitään isompaa, niin päästiin Ruotsiin, Englantiin, Marokkoon, Venäjälle, Australiaan. Mä tein sen englanniksi, ruotsiksi ja ranskaksi, Marokkoon ranskaksi, Casablankaan ja Rabatin kaupunkiin. Australiassa oli lasten teatterifestifaalit, ni yhteen esitykseen tuli näitä aboriginaaleja koko siihen eturiviin. Mä sain jälkeen päin kuulla, et ne ei oo ikinä olleet teatterissa, et niil oli vaan siinä lähellä omat festarit ja ne vaan sattumalta tassutteli sinne. Ja joku sano, että tääl on tämmönen esitys, että tässä voi olla teille jotain. Tottakai ne puhu englantia, mut ne oli ymmärtäneet, ne sano, että täähän on meijän tarina, ne oli sit sanoneet. Et ne oli samalla tavalla, ku alkuperäiskansat Pohjois-Amerikassa, ni se oli sitä heijän ymmärrystä vahvistavaa. Se oli niille ihan pässinlihaa. Joo, ja sit ne vilkutteli sieltä kesken esityksen ja huikkaili jotain, ku ei ne oo ikinä olleet teatterissa. Se oli kyllä huikee kokemus, että ai tämmösenkin mä sain kokea. Tästä tarinasta tuli mulle tosi, et se toteutu mun omassa elämässäni sen tarinan antama voima ja viisaus. Tarina tässä intiaani tai tässä Pohjois-Amerikkalaisen alkuperäiskansojen traditiossa, et se kerrotaan lapselle ensin siinä vaiheessa joskus 3-vuotiaana, ku se pystyy jo seuraamaan tarinaa, jolloin se on vaan satu ja seikkailu. Sit se kerrotaan aikuistumisen kynnyksellä, sit se kerrotaan uudelleen ja sit se kerrotaan vielä ennen kuolemaa, jolloin se joka elämänvaiheessa avautuu eri tavalla sen sadun ydin. Ja se on tämmösen heeling storyn perinteen idea. No sittenhän me tehtiin sillä tavallaan Feeniksin nimissä useampikin esitys, etupäässä lastenteatteri prokkiksia ja niitä me jatkettiin aina sinne jonneki 2000-luvulle asti. Rahaa ei tullu, mutta valtava into tehä jotaki mikä on syntyny omassa päässä tai meidän molempien, Marjaanan ja mun.

MIRJAMI HEIKKINEN: Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman lehtorina Kaija toimi vuodesta -95 vuoteen -99. Koulutusohjelman professoreina toimivat tuolloin Kari Väänänen, Kari Heiskanen ja Heiskasen jälkeen Raila Leppäkoski. Koulutusohjelman opetuksessa tuntui Kaijan mukaan vielä vahvasti ohjaaja Jouko Turkan vaikutus ja jälkiturkkalainen henki.

KAIJA KANGAS: No mä olin siis sitä ennen ollu siis sen 11 vuotta Turussa ja aika lailla sivussa siitä, mitä teatterikorkeassa oli sen 10 – 11 vuoden aikana tapahtunu. Et mä lähin sieltä Turkuun just vähän ennen Turkkaa j tulin aika sinisilmäisenä ja tietämättömänä tilanteeseen. Mul ei ollu kauheen tarkkaa kuvaa siitä hengestä, mikä siellä ja missä arvoista ja mimmosesta pedagogiikasta siellä on kyse. Mä astuin vähän miinaan tietyllä tavalla, koska olin myös valitsemassa sitä kurssia, jonka vastaavaksi sitten tulin. Pääsykokeissa mul on jäänyt muistiin semmonen lause, kun Kari Väänänen sano, että nyt otetaan autenttisia jätkiä tänä vuonna. Niin sittenhän mä sain niitä autenttisia jätkiä, joilla oli suuri auktoriteetin kaipuu ja joku semmonen Turkka myytti päässä ja mä olin kaikkee muuta. Mun softit lähestymistavat ja mun pedagogiikkaa ei osunu heidän naulaansa mitenkään. Ja sittenhän mä sain siitä sen tuta, että luottamuksen rakentamiseen meni se koko neljä vuotta. Sit nää sattu vielä olemaan nämä tietyt opiskelijat aika tämmösiä, miten mä sanosin niinku koleerisia luonteita, että kärkäs kritiikki sekä mua, että varsinkin tyttöopiskelijoita kohtaan ja keskenäänki. Se oli aika julmaa se kielenkäyttö, aika raastavaa. Niin kylhän se heijastu sit kaikille muillekkin tunneille, ettei se ollu vaan niinku mun opetuksen ilmapiiri. Seppo Kumpulainen sano mulle, että mä oon 20 vuotta ollu täs talossa töissä, tämmöstä kurssia ei ole koskaan ollut. Ja ei semmosta kurssia tullutkaan sitten, semmosta kurssia ei tullu sen jälkeenkään. Me pidettiin (krismööttejä) vähän väliä ja välillä tuli Väänänenki karjumaan. Siellä oli erittäin voimakas tämmöinen miesopettajien professorien auktoriteetti. Ja sit ku mä tuun ihan toisenlaisesta, aika tuntemattomana, mä oon ollu 10 vuotta Turus, kukaan ei tiedä kuka toi on. Mulla ei ollu sellasta prestiisiä eikä mainetta, niin se, että ylipäätään ne suostu kuuntelemaan mua, niin oli työn takana. Et mikä, kuka sä oot meille mitään sanomaa, millä lihaksilla. Ja kaikkeni tein saadakseni yhtenäisyyttä. Ei ne toiminu, ne ei vaan toiminu. Semmosen oman vajavaisuutensa ja kykenemättömyytensä näkeminen niin suoraan peilistä, et tilanne voi mennä niin mahdottomaksi. Ja sitten mä päätin jossain vaiheessa, että mä jään kesken pois, ettei mun tarvii kärsiä. No sitten näähän sitte käyttäytykin niin, että sä et voi meitä jättää ja se käänty päälaelleen kyynelsilmin, että mitä me tehdään ilman sua. Jollon mä en enää käsittäny senkään vertaa mistä on kysymys. Mun lähtökohta oli se, että kaikki opiskelijat on erilaisia ja millä mä autan tätä A:ta ja B:tä ja C:tä, että millä mä voisin tukea niitä ominaisuuksia mitkä hänessä tuntuu olevan hyviä ja jyvällä ja kehittymässä. Ja sitten taas, että jos oli sellasia puolia, jotka tuntu olevan vielä niin kuin tavallaan, joita vois vahvistaa. Mut mä en voinut sanella, että näyttelijyys on tätä tai tuota tai hyvä näyttelijä on sellanen ja että mul ois jotkut kiveen hakatut teesit siitä. Se oli hirveen yksin puurtamista. Mitään pedagogisia periaatteita ei jaettu professoreiden ja siis minun lehtorin välillä, ei minkäänlaista keskustelua siitä, että mitkä on linjaukset ja lähestymistavat. Kyl mä jotenkin ajattelin, että näin kuuluu ollakki, et pitäs vaan pitää yksin ku pärjätä. Vaikka siitähän nyt oli siihen mennessä jo melkein yhdeksän vuotta kun Turkka oli talosta lähteny, mutta se mainehan oli niin julmetun läpitunkeva, että siinä sitten jollakin tavalla Turkan, Parviaisen jälkeen Väänänen ja Heiskanen yrittivät varmasti tehdä kaikkensa, että ne lunastais yhtä kovan tai yhtä tota merkittävän koulutusohjelman johtajan asemat. Että siinä tuli, nekin varmaan joutu olemaan itse asiassa kovempia kuin mitä ois ehkä muuten olleet henkilöinä. Piti lunastaa se paikka siitä maaperästä jatkumona. Mä muistan ihan hurjia semmosia improvisatoorisia tehtäviä, jotka must oli suorastaan sadistisia, hirveen raaisvata vaikutus sil on ollu sitte. Se oli sitä, että minä suuri näyttelijä tiedän miten näytellään ja se riitti. Koska olen hyvä näyttelijä, olen hyvä opettaja. Ja mä olin vaan tämmönen aputäti. Se oli aika vakava vaihe. Kyllä nauru oli välillä tosi kaukana. Pelko, pelko tekee tosikkomaiseksi. No minä en sitten jättänyt tätä kesken, minä vein sen homman loppuun. Mutta sit mä päätin, että nyt saa riittää tätä teatterikoulua, et mä en enää uutta kurssia jaksa. Ei, tää oli tässä, kiitos. Kuritushuoneen kautta pedagoginen koulutukseni eli sen jälkeen tuntu, että mua ei pelota enää mikään, et tän yli ei voi mennä. Eikä oo mennykään. Laineet ei oo loiskineet näin hurjina sen jälkeen kertaakaan.

MIRJAMI HEIKKINEN: Kaija aloitti Teatterikorkeakoulun teatteripedagogiikan lehtorina vuonna 2002. Keskeisimmistä peda-ajan opettajakollegoista tuli tässä haastattelussa mainittua teatteripedagogiikan lehtorit Riku Saastamoinen ja Soile Rusanen sekä tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila ja lehtori Katarina McAlester.

KAIJA KANGAS: Ja sitten tuli tää pyyntö pedalaisilta, et hae meille ja silloinhan pedagogiikan laitos oli tuolla Pursimiehenkadulla Punavuoressa. Niil oli siellä jotenkin ihan oma pesä ja oma meininki ja ihan erilainen (naurua) tunnelma kuin mitä tuolla, mähän olin Kulttuuritalolla sillon, siis Teatterikorkeakoulu oli Kulttuuritalolla. Sekin lähti vähän kangerrellen, koska mä tulin aika huono itsetuntoseen koulutusohjelmaan. Me käytiin paljon semmosia keskusteluja, että mistä se johtu. Et onks se meissä se semmonen huono itsetunto, et me ollaan vähän altavastaajina tässä taiteilijakoulutuksen keskellä, et me ollaan vaan pedagogeja. Et meidän pitää itse muuttaa se käsitys. Joo, me käytiin semmosia keskusteluja, että mehän ei saada mennä tähän mukaan. Ei niin, että yritetään väkisin vaan että uskotaan itse itseemme. Me sanotaan ääneen ne asiat, mitä me tarvitaan ja mihin suuntaan me halutaan tätä koulutusohjelmaa kehittää. Siinä oli mun rinnalla Soile Rusanen, et siin oli paljon teoriaa, hirveen paljon teoriaa jossa mä olin tosi alussa vielä siinä vaiheessa. Kun mä tuun aikalailla siitä ammattinäyttelijän kulmasta ja mä oon semmonen ihminen, että teorian opiskelu ilman, että mä oon mitenkään kehollistanu sitä asiaa, ni on mulle, se jää pintaan. Että mikä tahansa lähestymistapa, niin mul täytyy olla joku aika syvällinenkin kokemus siitä, et toimiiko se. Ennen ku mä pystyn sen välittämään kellekään. Joo, tää oli nyt se ero mun ja Rusasen välillä. Joo. Näin on. Mut se oli vaan katsantokannan ero. Me tultiin eri kulmasta saman nuotion äärelle ja sit se ei oikein se meidän yhteinen nuotio lähteny roihuamaan. Mut sitten tuli Riku ja siitä alko sitten ihan kokonaan uus aikakausi. Me oltiin samalla aaltopituudella ja me käytiin pitkiä keskusteluja, semmosia pohjakeskusteluja. Et mitä me ajatellaan tästä alasta ja sen kehittämisestä, ja mikä meidän taidekäsitys. Käytiin kattomassa esityksiä yhessä ja käytiin festareilla ja juteltiin niist esityksistä, että mitä sä näät tässä. Luotiin sitä semmost yhteistä ajattelun pohjaa. Sit mä tajusin, et nyt me ollaan semmosessa karavaanissa, että tää lähtee liikkeelle. Ja sehän oli aivan hirveen ihanaa ja koko ajan työskennellä Rikun kanssa. Sitten vielä siihen Eevan osaaminen ja Katariinan osaaminen ja avomielisyys ja kyky dialogiin, kyky yhessä luoda. Ilman että kenenkään tarvi allekirjoittaa, tää on mun luomus, ei ku se on yhteinen. Semmonen keskinäinen kunnioitus ja jota ei tarvinnu edes kauheesti yllä pitää, ku se vaan oli siinä. Ni Rikul oli paljon sellasia näkökulmia, jotka se pointtais tämmösenä erittelynä, analyysinä, joka oli musta hirveen kiinnostavaa ja joka ei ollu mulle vierasta. Ku mä pystyin sen mun oman kokemukseni asettamaan niihin asioiden merkittystä sanottaviin, artikuloiviin yhteyksiin. Ehkä siihen tuli enemmän se semmonen ohjaajan analyyttisyys, ku mul on kuitenkin se heittäytyvän näyttelijän, eläytyvän näyttelijän näkökulma. Vaikka toki olin ohjannu itsekin, mutta ehkä enemmän selkäytimellä ku millään kristallin kirkkaalla analyysillä. Ja sitten myöskin, hei vitsi ja tämmönen, että Riku oli hirveen paljon enemmän ollu siellä tämmösellä sanotaan yhteiskunnallisella kentällä erilaisten ryhmien kanssa, paljon enemmän ku minä. Sitten yhessä mietittiin esimerkiksi ihan purettiin atomeiksi se, että mitä on esitykset teatteripedalla. Et ku siihen saakka ne oli ihan samantyyppisiä, aika klassikkomaisia, konventionaalisia teatteri-teatteri -esityksiä. Et näitähän ihmiset on tehneet ja tulevat tekemään, mut eiks meijän pitäis niinku räjäyttää atomeiksi tää koko ajattelutapa. Et mikä on esitys, performanssi, tapahtuma, happening pedalla? Et me saatas siihen myöski se joku ihan oma. Sitä keskustelua käytiin koko tää aika, ku mä oon ollu, ihan tähän päivään asti. Et se ei ollu mikään sitte kiveen hakattu oivallus, jos me joku lähestymistapa löydettiinki ja toteutettiin, mutta taas me kyseenalaistettiin. Se kyseenalaistaminen oli ihan jatkuvaa, mut se ei ollu semmosta et se ois tehny epävarmaksi, vaan se oli koko ajan, et ollaaks me nyt oikeilla jäljillä ja kannattaks tätä enää toistaa ja ollaaks me tää jo nähty. Mihinkäs nyt haluttais mennä? Opiskelija sai luoda vaikka kuinka hulluja ideoita, ni me oltiin että, joo joo, kyllä tää on tutkimisen arvonen. Musta tällä maisteritasolla pitää olla luotto opiskelijoihin ja niiden omaan ajatteluun ja tietoon. Kaikki löytyy siit ihmisestä, jos sä annat siihen sen huomion, energian sille, että usko ittees ja lähe tekemään, luota, sus on kaikki. En mä sulle voi antaa mitään muuta, kun sen että mä oon tukena ja ehkä kysymässä sun kans asioita yhdessä ja ihmettelemässä ja iloitsemassa. Tuettu vapaus, ei villi ja vapaa, ei tuuliajolla vapaa vaan semmonen, että on siinä läsnä, mutta antaa siis toisen kukoistaa niin sielt tulee yllätyksiä. Semmonen avarakatseisuus tuli. Et mulla ainaki se mun kenttä, että mistä voi olla esityksessä kysymys, ni laajeni tän pedan aikana. Että siis sehän alko se 360 asteeseen se pienin nurkka, mitä kautta mä olin teatteria ymmärtäny sitä ennen. Alusta saakka puhuttiin esimerkiksi jo sillo 2002 devisingista ja osallistamisesta ja yhteisöteatterista ja erilaisista alaryhmistä. Tää kaikki puhe on nyt vasta mun mielestä jotenki jalkautunu tonne näyttelijäntyön laitokselle, 15 vuotta myöhemmin. Ja siin on oikeesti se pohjatyö mikä on tehty ammattikorkeassa, jossa on otettu ulkomaisia esikuvia jo paljon aikasemmin käytäntöön ja tää juttu, että pitää profiloitua eri tavalla kun mitä on, sanotaan perinteisen teatterin yhteydet, kontekstit. Että sieltä ammattikorkeasta, siel on pohjatyö tehty, jota aika harvoin korostetaan. Ajattele se on se monopoliasema, mikä Teatterikorkealla on tässä pienessäpienessäpienessä Suomessa. Mä toivon, että pedagogiikan laitoksella olisi sananvaltaa siihen koko Taideyliopisto pedagogiikkaan kaikilla tasoilla, kaikissa koulutusohjelmissa. Et meil ois annettavaa niille. Kyllähän siel on yritetty kaikenlaista yliopisto opettajille pedagogiikkaan, mut sinne on tulleet ne joita se kiinnosta ja suurinta osaa se ei kiinnosta. Olen sitä mieltä, että kaikessa taideopetuksessa pitäis olla selvillä se, että mihin tämä pedagogiikka pohjautuu. Ja siin olis meillä hirveesti annettavaa, että tulla röyhkeemmin vielä tärkeemmäks vaikuttajaks siinä koko Taideyliopisto kontekstissa, koko kokonaisuudessa. Mä oon sitä mieltä, että ei sais tulla myöskään näyttelijöitä opettamaan ilman, että sulla on pedagogista pohjaa. Ne on hirvittävän haavottuvassa tilanteessa ne nuoret ihmiset siinä vaiheessa ja tulossa tosi armottomalle alueelle työskentelemään, niin pitäis olla opettajilla ymmärrys siitä, miten he vaikuttaa ihmisiin. Saa olla avoin ja kyselevä ja kiveen hakatuilla mielipiteillä ei kovinkaan kauas kantoset mahdollisuudet. Ja ne joutuu väistymään ennemmin tai myöhemmin. Et ennemmin olla kyselijä, löytöretkeilijä, utelias. Mä muistan aina lapsuudestakin, et älä ole niin utelias, ku mä oon jotaki. Uteliaisuus oli jotenki, se ei ollu arvossaan ja sit mä oon aina ollut ihan hirveen utelias. Ja se liittyy myös tähän, että mä oon utelias kuulemaan sen toisen mielipiteen ja vielä sen kolmannenki. Ja utelias miettimään, että oonks mäkään nyt oikeessa ja onks täs tärkeetä edes olla oikeessa. Mä en oo ollu ikinä semmonen mielipidetykki, se ei oo mun persoonaa ja se on raskasta, hirveen raskasta, koska sul ei oo niitä valmiita pitkospuita, vaan on se intohimo ja löytöretkeilijän mieli. Ja kyllä se tähän autoritäärisyyden pelkoon tai siihen antiautoritäärisyyteen pohjaa, mä pidän semmosen oman sisäisen vapauden. Mä vaan niinku et mmmm, okei ja mul ei oo tarve osottaa, että minun mielestä sinä olet väärässä, vaan ellei tilanne vaadi sitä, ellei oo joku kerta kaikkiaan joku tilanne mihin mun on pakko puuttua. Mutta semmonen sisäisen väljyyden auki pitäminen.

Et mikä on semmonen paikka, missä sä löysit sen sielun, mikä yhdistyy sun työhön, ni se on kyllä tapahtunu pedalla. Et siin oli sitten jo enemmänki mukana, ku vaan mun järki ja tunteet, vaan siin on ollut sielu mukana, joka on sitten jo jotain. Jos uskoo sielun olemassa oloon, niin ilmaisisin sen näin, koska mä uskon. Sit sen vaan tuntee, ku se yhteys syntyy. Et tässä mä oon, tässä on myöski se mun isompi itse, jonka tarinaa en edes tunne vielä. Se on semmonen kokemus, että saat siihen työhön myöskin oikeat ajatukset oikealla hetkellä, oikeat sanat oikealla hetkellä, vaikka ois kuinka tiukka paikka sanoa jotakin negatiivistaki opiskelijoille. Mä sanon, että anna mulle oikeat sanat ja sitte ku mä oon siinä tilanteessa, ni mä saan ne ja mä en tiedä mist ne tulee. Mut mä sanon just oikein. Miten semmosessa keskittyneessä läsnäolossa, kun loppujen lopuks ei kiirehditä mihinkään päämäärään vaan ollaan asian äärellä ja oikeesti kaikki pohtii ja kyselee yhtä aikaa ja hämmästelee. Niin miten siitä voi syntyä jotakin, mitä ei ollu kenenkään elämässä ennen sitä, ei mun eikä opiskelijoiden. Ihan ku ihme kaikille.   

MIRJAMI HEIKKINEN: Kaija jäi eläkkeelle pedalta vuonna 2017 ja muisteli todella lämmöllä läksiäisiä, jotka pedan henkilökunta, kollegat ja opiskelijat hänelle järjestivät.

KAIJA KANGAS: No sehän oli siis ihan täydellinen yllätys. Mä luulin, että mennään syömään sinne ravintolaan, sinne tota Töölönlahdelle. Et se on siinä. Et siin on mun kollegat ja kiitos siitä. Ja sit jotkut jotain kauniita sanoja, onnea eläkkeelle. Ja sit tulee Annukka ja Helena ja panee mun silmät, solmii ja sitte lähtee viemään.  Mä en tiedä yhtään mihin mua viedään ja sitte mä oon yhtäkkiä oven takana ja sit mä en  tiedä minkä oven takana mä oon. Sit se aukee ja siel on pöydän ympärillä entisiä oppilaita, siis 15 vuoden ajalta. Se oli siis ihan, mähän menin siitä ihan sekasin (naurua). Kyl se oli niinku, ei parempaa juhlaa ois voinut saada, et oli se kyllä. Et kiitos kaikille.

MIRJAMI HEIKKINEN: Työvuosi-tarinoiden jälkeen Kaija kertoi minulle tämänhetkisestä arjestaan, muun muassa lastenlapsista, ystävistä, marjakuusi -nimisestä naistenryhmästä ja siitä miten syöpädiagnoosi on vaikuttanut hänen elämäänsä.

KAIJA KANGAS: No mun arjes on paljon. Tietenkin lapsenlapset on hirveen tärkeitä, mutta nyt ku ne käy koulua, niin se on enemmän viikonloppusin. Mul tossa sun selän takana muuten, mä oon kirjottanut ylös yhden heistä, Armin ja mun kohtaamia dialogeja. Ja mä ajattelin tehä niistä jopa sarjakuvan, koska ne on aivan hirveän hauskoja. Ootas mun täytyy hakee silmälasit tietenkin. Täs on nyt vaan yhden lapsenlapsen, mul on kyllä kaikista, mutta tää on nyt yhden heistä. Ollaan ruumishuoneella, äitini makaa avoimessa arkussa ja me lapset ollaan siinä ympärillä hyvin surullisina ja liikuttuneina. Armi on mun vierellä, se on ainoo lapsi siinä tilanteessa ja se nykii mun takin helmaa, mä oon ”mikä nyt”. ”No voisinko mä mitenkään saada noi Helvi-mummun aivot, ku mä haluisin tutkii niitä?”. En pysty vastaamaan mitään (naurahdus), menen ihan mykäksi. Juttu jatkuu ”kyllä lapsillaki on oikeus”. Sit me oltiin, tää kuolema askarrutti näinä aikoina ymmärrettävästi pikku Armia ja oltiin nukahtamishetkellä tossa mun sängyssä ja Armi sano että, ”lupaatko mulle yhden asian?”. ”No minkä asian?”. ”No sen että, kun sä oot just sitä viimestä henkosta vetämässä, niin kerrotko mulle milt se tuntuu ku just kuolee.” Paussi, en pystynyt sanomaan mitään. Armi, ”jos vaan pystyt”. (Naurua). Sit mä sanon, ”lupaan”.

Mut mä tapaan kyl ihmisiä aika paljon, et aika monia ihmisiä viikossa. Käyn joko heidän luonaan ja sit mä teen vähän eri asioita. Pakarisen Kaijan kanssa me meditoidaan ja hoidetaan toisiamme. Sit ihan tämmösiä kahvikeskusteluja tai päivällisiä. Mun luona kokoontuu se meijän tää henkinen piiri joka kolmas viikko vähintään. Sit mul on tää toinen naisryhmä, tää marjakuusi, joka nyt on kokoontunut 20 vuotta, ni mekin tavataan kerran kuussa.

Mä olin hirveen onneton sillon -99 syksyllä, kun mun ystäväni kuoli ja mä en meinannu päästä siit surusta irti. Sit mä näin unen, että mun ympärillä oli tietyt naiset, mun ystävättäret. Ja siinä unessa semmonen joku ikään kuin (naurua) korkeampi jumalan ääni sano, että teidän kuuluu kokoontua, et kutsu nää naiset koolle. Teijän kuuluu kokoontua säännöllisesti. No seuraavana aamuna mä sitten soitan näille kaikille naisille, niin kaikki muut, paitsi kaksi sanoo, että jotain tämmöstä mä oon elämääni toivonutkin. Ja siitä se alko. Sit meillä oli joulukuussa -99 ensimmäinen tapaaminen ja me käytettiin, me otettiin niinku riimut. Ne on semmoset oraakkelikivet oikeastaan ja tuli semmonen ku marjakuusi -riimu, joka sopii sisällöltään aivan täydellisesti siihen meijän ajatukseen, et miksi me ollaan koolla. Ja marjakuusi on yks maailman sitkeimpiä kasveja, se on semmonen et se voi olla kuivuneenaki vuosikausia, mut ku se saa tipan vettä, se lähtee uudelleen. Et siin on elämää, vaik se näyttäis päälle päin että tuohan on jo kuollut. Alkuperäisessä ryhmittymässä oli tämmönen Merja, joka oli toiminu sitä ennen Lontoossa turvakodin työntekijänä ja siellä ne käytti sellasta vuorovaikutusmetodia, ku feministinen radikaaliterapia. Radikaalia on se, että terapiaryhmällä ei ole johtajaa ja jokainen varaa ajan itselleen, jollon minä puhun ja muut vain kuuntelee. Siinä opitaan tiivistämään se sanottava. Jos oot valinnu 8 minuuttia, ni sit sä et lörpöttele sen ohi, vaan sä tiivistät sen sun sanoman siihen. Ja siinä opetellaan myös kuuntelemaan täysin neutraalina niin, et sä et kokoajan niinku meillä naisilla on tapana, ai voi ihan tottako, niin mullaki, voi että. Niinku sul ois neutraalinaamio kasvoilla, sä opettelet vaan kuuntelemaan sen toisen sanomaa. Ja se kenenkä luona ollaan, se päätetään jo, me ollaan päätetty koko tää vuosi etukäteen. Ei tarvii pukeutua, ei tarvii meikata, ei tarvii tulla muuta ku itseään varten olemaan tässä ryhmässä. Mut me ei olla terapoimassa itteemme ollenkaan, vaan me ollaan antamassa jokaiselle meistä aika tulla kuulluks ja nähdyksi kussaki elämäntilanteessa kerran kuussa.

Nyt mä katon, että kuka mulle, onko jollakin mulle hirveen tärkeetä asiaa.

Mähän alotin, oisko siitä nyt viitisen vuotta aikaa, niin tämmösessä Suomen spirituaalisessa seurassa opiskelemaan. Se ei siis sulje pois jumalaa eikä jeesusta eikä buddaa eikä allahia eikä mitä tahansa, vaan se henkimaailma on must kaikille uskonnoille, kaikille sama. Spiritualismi usein sotketaan spiritismiin ja kun se ei oo sama asia. Spiritualinenhan on henkinen ja sen kautta voidaan auttaa toisiamme, itseämme ja toisiamme. Me ollaan vielä enemmän, ku tämä meidän suora yhteys materiaaliseen ja meidän konkreettiiseen arkeen, meidän ihmisiin täällä, meidän elämään täällä. Vaan meillä on jatkumo ja se tulee kyllä varmasti sieltä mun uskonnollisesta taustastaki se kaipuu ja ymmärrys. Et en mä sitä jumalaani oo koskaan kadottanu, vaikka oon ollu eksyksissä hänestä tai ei se mikään hän ole, vaan siitä jumaluudesta, pyhyydestä, henkisyydestä, rakkauden valosta. Siitä suuresta voimasta, ni oon ollu kyllä kaukana, todella kaukana välillä. On ollu hirveesti pelkoa ja on ollu hirveen rankkoja asioita, joo. Ehkä se on ehkä kerta kerralta ne eri tilanteet kasvattaa. Tästäki mä pääsin läpi, tähänkään mä en kuollu. Tähänkään mun elämä ei hajonnu, vaikka mä koin tämmösen asian ja olin siinä ihan yksin. Ja sitte tietenki, ku lähti tämmöselle henkisen kasvun polulle, ni siitähän on saanu ihan valtavasti luottamusta. Ihan hurjasti. Ja sit ku mul on kuitenkin nää diagnoosit, kahteen kertaan käyty syöpähoidot läpi, ni siitä että kuolema ei pelota eikä tää elämä lopu siihen kuolemaan. Ja sit kaikki ne kokemukset tässä koulutuksessa, ni on antaneet mulle semmosta turvaa ja luottamusta, että mä en oo vajonnu tässä nyt masennukseen vaik ois kaikki syy ulkoisesti ajatellen. Mut mä en kysy lääkäriltä, et mikä on eliniänennuste. Nyt satuin lukemaan semmosen artikkelin, että levinneessä rintasyövässä joka on niinku maksaan ja luustoon levinny, ni eliniänennuste on 2 – 3 vuotta. Se oli ikävä artikkeli. En mä usko tämmösiin. Mä uskon, että ihmeelläkin on osuus. Mun äidiltä katosi syöpä jossain vaiheessa kokonaan, ni mä uskon että multaki se voi kadota. Et mä en usko semmoseen tutkimustulokseen, että näinhän tää nyt menee. Ei se tarvii niin mennä. Ja sit mä en myöskään usko tämmösiin otsikoihin naistenlehdissä, että se ja se kuuluisuus selätti syövän. Ei syöpää selätetä. Se on niin arvaamaton kaveri, että ei kukaan voi sanoa hoitojen hyvinkin päädyttyä, että selätin syövän. Se voi olla, että se on mulla lopun elämää, mutta paljon riippuu siitä miten mä ajattelen ja miten mä syön (naurua) ja miten mä elän, että miten se vaikuttaa minuun. Ei se tällä hetkellä mua muserra. Tietenkin se tekee sen, että mul on voimakas lääkitys ja mul on välillä semmonen päivä, et mä en pääse sängystä ylös ja mä oon niin väsynyt, et mä voin nukkuu 24 tuntia, mut onneks mä pystyn nukkumaan. Eikä tarvii mennä töihin sitte, sit vaan puhelimet kiinni ja sit mä vaan nukun. Mut ei oo kipuja eikä pahoinvointeja ja mä voin henkisesti ihan hyvin. Tietenki se vaikka mä sain sitä sytostaattia suoraan suoneen eli se kemoterapiavaihe, ni kyllähän mä sillon olin ihan väsyny ja mult lähti se pitkä tukka ja kaikki. Sillon mä podin varmaan vuoden verran, olin pois töistä sen vuoden. Niin kylhän mä sillon olin oikeesti sairas, mutta kun mä en sitte kuollukaan (naurua). Niin mikä estäis mua elämästä ihan normaalisti? Mä oon myöski uskonu, että mua autetaan muualtaki ku tästä maallisesta yhteisöstäni ja näistä pillereistä. Esimerkiks mul on semmonen kokemus, ku mä olin tuolla Lapinlahden sairaalassa, mun ystävil on semmonen Armonia-yhdistys, jossa ne pitää erilaisia jänniä kokemuspäiviä. Ni mä olin semmosessa mukana ja sitte siin oli aika pitkä meditaatio. Mä olin sanonu, et jos te autatte mua siellä henkimaailmassa tai sieltä korkeemmasta valosta, mä haluun jonkun merkin. Must ois kiva, ku antasitte mulle jonkun selkeen (naurua) merkin. Ni siinä ku mä meditoin, ni mä luulen et joku otti mua kädestä. Se oli siis ihan yhtä konkreettinen ja sit mä avasin jo silmäni, et oliks se nyt niistä fasilitaattoreista joku joka halus pitää mua kädestä kiinni. Ei, se oli joku ihan muu. Mut se oli ihan yhtä konkreettinen ja se oli aika pitkään se käsi siinä ja sit se vähitellen häipy. Mä sanoin et, joo kiitos. (Naurua). Mut tää on mulle hirveen tärkeetä tää ja tästä puhuminen on vaikeeta, koska ei monikaan, en mä näistä asioista puhu. Tyttäret tietää, että mä oon tällasessa voodoo-koulutuksessa ja jotkut mun harvat lähiystävät, mut se on ihan omaa kasvua ja kehitystä. Ja se tässä elämäntilanteessa on auttanu mua aivan suunnattomasti, aivan käsittämättömällä tavalla. Mä myöskin tarviin, mä tarviin tällasta.

MIRJAMI HEIKKINEN: Haastattelun lopuksi saamme kuulla vielä pari kertomusta Kaijan värikkäistä matkoista, joita hän on tehnyt niin työn puolesta kuin siviilissäkin, Udmurtiasta Palestiinaan ja nyt ihan viime vuosina Vietnamiin ja Nepaliin.

KAIJA KANGAS: Hirveen merkittäviä matkoja on ollu nää suomalais-ugrilaisten taiteilijoiden reissut tonne Venäjälle. Ensin suomalais-ugrilaisen teatterifestareilla tuolla Marin tasavallassa ja (–)[1:17:54] ja sitte Udmurtiassa (-) ja niissä pienissä kylissä. Ni nähdä se semmonen Venäjän maaseutu ja tutustua niihin suomalais-ugrilaisiin taiteilijoihin, jotka elää niin eri todellisuudessa vaikka samassa maailmassa. Ja vaik ei yhteistä kieltä oo, niin silti joku semmonen merkillinen yhteys. Ja siellähän mut vihittiin shamaaniksi. Se pyysi se Juri, siis tää Sympoosiumin isäntä, joka on niitä 12 – 13 vuotta järjestäny, ni sit siel oli semmoset suuret kylänjuhlat ja johon tuli semmonen pääshamaani, semmonen vaikuttavan näköinen herrasmies. Ja Juri ja sen assistentti tää JonJon, ni se sano mulle ennen sitä juhlaa, et tää on semmonen juhla missä sut vihitään shamaaniksi. Mitä se sitten tarkottaakin, mut niinhän mut sit vihittii. Mä pääsin niitten miesten kanssa rummuttamaan ja soittamaan semmosta metallisoitinta, jost tulee semmonen hirveen syvä ääni. Ja se on semmonen rituaali, mihin naisia ei oteta, mutta mut otettiin. Ja sitte me oltiin sillä ekalla sympoosium reissu kutsuttuna sinne ja minä ja Miitta ollaan tavallaan jotkut semmoset juhlan hengettäret, joiden pitää tehdä semmonen rituaali. Sit me nähdään se lakana, ni eihän siitä voinu muuta ajatella, kun että siinä on keskellä reikä ja sen ympärillä on maalattu semmonen vähän intiaanikuvioinen vagina. Vaginahan se oli. No, sit me Miitan kans siinä vilkuilemme toisiamme (naurua), että oho, okei, ei muuta ku rituaali käyntiin. Sit ku tuli meidän vuoro ja sit me laulettiin jotain suomalaisia kansanlauluja moniääni, Miitalla on kyky tehdä toinen ääni biisiin ku biisiin simultaanisti, se on silläkin tavalla lahjakas ihminen. No sittenhän me sen lakanan kanssa hyöritään keskellä semmosta valtavaa piiriä, siinä on kyläläiset, taiteilijat, ne mies taiteiljat meidän ympärillä. Oli siellä pari naistakin, mutta niille miehille meidän oli tarkotus sitte nostaa sillä lakanalla niiden energiaa ja sitte lyödä se jokaisen kohdalla, Miitta toisessa päässä lakanaa ja minä toisessa, jokaisen pään läpi tavallaan, et sen vaginan läpi. Joo. Tämmösessä rituaalissa.

Sitten sen jälkeen oon tehnyt ehkä näitä tommosii kaukomatkoja. Kyllä mulla viimeisimpänä on tämä Vietnamin matka. Siis en tiennyt matkalle lähtiessä, että tästä tulee tämmönen oikeesti hirveen aktiivinen loma. Uitiin, melottiin, pyöräiltiin ja vaellettiin. Ja ensimmäinen matka tehtiin tämmöselle, mä sanon sitä sokeritoppasaareksi. Mä näytin sen kuvanki sulle, et ne on semmosia saaria, joihin ei oikeastaan pääse ku vaeltamaan. Niissä ei oo asutusta. Ni siel me asuttiin semmosissa (jong)-veneissä, laivoissa, joista käsin me tehtiin sitte pienemillä bambuveneillä retkiä luoliin ja sitte sellasille kelluville viljelmille, missä kasvatettiin ostereita. Sisään pantiin semmonen pieni jyvänen, jossa kasvaa neljässä vuodessa helmi. Ja sitten semmoset kelluvat kalastajakylät, joissa ihmiset asuu oikeesti vedenpäällä semmosissa pienissä hökkeleissä, kokonaiset perheet koirineen, kissoinene, vauvoineen, veden päällä. Sitte patikoitiin, lähettiin (Sapaan) joka on semmonen vuoristokaupunki siellä Laosin rajalla. Mä jaksoin hirveen hyvin ja se mua ihmetytti, et mä jaksoin. Se oli iloinen yllätys, että ei sitä, jos sä kuvittelet, että minä nyt oon täs nyt tämmönen vanha ja sairas, enhän minä. Ja sit mä jaksoin ihan hirveen hyvin. Ja nythän se sitten mua innostaa siellä Nepalissaki sitte retkeilemään, että mä oon jo miettiny että missä mä siellä vaellan. (Pokharassa) ja Annapurnassa ainaki ja sit siellä Burmassa. Korkeelle. No sehän on siis ihan mieletön puhdasenergia. Himalajat, nehän on pyhät vuoret. Ja siis siellä ku me oltiin, siellä (Shapassa) siis pilvien yläpuolella ja mul on mielettömiä kuvia. Sitten siel on semmonen Eiffel-tornin kokoinen Buddha-patsas, joka on rakennettu sinne vuoristoon, jota mä katson yläpuolelta ja siin on pilvet ja ne vuodet. Ni sehän oli semmonen, ei, ei, ei tää oo totta, että mä saan tämmöses paikas olla.

MIRJAMI HEIKKINEN: Tämän haastattelun alussa kuulimme Kaijan kertovan Hyppäävä hiiri voimatarinan lähtöasetelmaa. Tarinan lopussa hiiri on matkannut halki preerian, menettänyt näkönsä ja lopulta saavuttanut pyhät vuoret.

KAIJA KANGAS: Siel on sitte järvi siellä ylhäällä vuorella. Hiirihän ei nää mitään. Ja se kuulee niitten kotkien kirkuvan siellä yläpuolella, mut se näkee kuitenkin sen järven sisäisillä silmillä. Siin järvessä on kaikki mennyt ja tuleva ja tämä hetki. Ne vaan lipuu siinä ja se hiiri tajuaa sen elämänsä kulun. Samalla se ajattelee, että nehän on tos yläpuolella ne kotkat ja minä hetkenä tahansa ne voi napata hänet. Se tajuaa, että nyt lähestyy ja yrittää, mihin minä pakenen, ku ei se nää mitään. Ja se tuntee ne kotkan kynnet niskassaan ja sit se nostaa sen ylös, ylös, ylös, ylös. Se huutaa ja kirkuu ja ajattelee, että nyt mä kuolen. Nythän mä kuolen, tää on mun kuolema. Ja sit se yht äkkiä tajuaa, et hän on itse kotka. Et se pelko oli turhaa, että hänhän on itse kotka. Ja siihen se päättyy.

MIRJAMI HEIKKINEN: Hyvä kuulija tähän päättyy myös Kaija Kankaan haastattelu, joka on editoitu vuosina 2017 – 2019 Kaijan kotona tehdyistä keskusteluistamme. Äänitteen musiikkina on käytetty yhtä Kaijan lempikappaletta Arvo Pärtin Spiegel im Spiegeliä. Sisälleni on tallentunut voimakkaasti se hetki, kun Kaija soitti minulle kyseistä kappaletta kotonaan Aurinkolahdessa. Istuimme keittiön pöydässä iltapäivän valovirrassa ja ajankulku unohtui.

KAIJA KANGAS: Tää on semmonen, jos ei tästä rauhoitu, ni ei mistään. Täs on joku semmonen ajankäsitys, että täs ei oo tarinaa vaan tää on niinku itse aika. Virtausta jossa ei oo alkua ei loppua.