Mitä me oikein yritetään tehdä?

18.5.2022 0 Like 0 kommenttia

Dialogien ensimmäinen osa.

Tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmissa pohdittiin pari vuotta sitten taidepedagogiikan ja yhteisötaiteen yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Oli tehty havainto, että taiteilijakoulutuksessa ja yhteisötaiteessa saatettiin siirtyä pedagogisiksi miellettyjen sisältöjen alueelle nimeämättä toimintaa pedagogiikaksi.

Tätä välisyyttä lähdettiin kartoittamaan haastatteluilla, jotka pidettiin 8.11.–5.12.2019 välisenä aikana, ja joita käytiin niin perinteisesti istuen kuin myös ympäri Kalliota ja Sörnäisiä kävellen. Haastateltavina olivat tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila, teatteriopettajan maisteriohjelman johtaja Riku Saastamoinen ja teatteripedagogiikan lehtori Irene Kajo. Haastattelut teki teatteriopettajan maisteriohjelman alumni Kenneth Siren.

Haastatteluissa nousseiden aiheiden pohjalta käytiin yhteinen nauhoitettu keskustelu toukokuussa 2020. Materiaali jäi lopulta julkaisematta laajemmassa muodossa, mutta Eeva konstruoi tekstien pohjalta dialogit, jotka yhdistelevät otteita sinänsä erillään tapahtuneista haastatteluista ja keskustelusta. Oheisten tekstien voisi sanoa olevan temaattisia de- ja rekonstruktioita viidestä eri keskustelusta.

Vaikka tiedostamme, että yhteisötaiteeseen ja sen etiikkaan liittyvä keskustelu on viime vuosina mennyt eteenpäin ja uutta tietoa on julkaistu, keskustelujen aiheet koemme edelleen ajankohtaisiksi, joten julkaisemme dialogit nyt Pedan blogissa. Puhujan nimi etunimen alkukirjaimen mukaan.

Dialogi 1

I: Mä mietin, että mitäköhän me yritetään tehdä.

K: Mietitään minkälaisia ajatuksia tai määrittelyjä voi liittyä taidepedagogiikan ja yhteisöteatterin ammattilaisuuteen, ja samalla ehkä opetussisältöihin tai tutkintoihin.

E: Niin, tässä on tämmöinen koulutuksellinen hämminki, koska voi käydä niin — ja ehkä on jo käynytkin — että taiteilijakoulutuksessa astutaan ikään kuin pedagogiikan alueelle nimeämättä sitä pedagogiikaksi. Ollaan tekemisissä sellaisten ryhmien ja kontekstien kanssa, joissa tietoisuus pedagogisista ilmiöistä, kuten vuorovaikutuksesta, ihmisiin vaikuttamisesta, etiikasta, kasvamisesta, kehittymisestä, oppimisesta, muutoksesta, transformaatiosta ja muista tämän tyyppisistä asioista, on tärkeä. Mutta ehkä sitä ei ole taiteilijakoulutuksessa saatu.

I: Se on ehkä se iso kysymys, että millaista traditiota siirtää. Koska kaikilla on kuitenkin jokin oma kokemus, niin pedagoginen osaaminen on sitä, että sä ymmärrät sun oman ajattelun ja toiminnan taustat. Sitten halutessasi sä voit tehdä muutoksia. Pedagogiikkaan liittyvät perustavanlaatuiset kysymykset koskee kaikkia, koskee jokaista, koko taidealaa.

E: Tää on ehkä se sotkeutumisen kohta, missä me nyt kipuillaan tai josta me ollaan eniten kiinnostuneita. Että kenelle se alue kuuluu? Kenen koulutusvastuuseen se alue kuuluu? Ja mitä siihen sisältöinä kuuluu, ja onko se uus hybridialue, pitäiskö siihen tarttua jotenkin tomerammin? Että tällaista koulutusta nyt tarvitaan, tällaisia koulutuksia pitää muuttaa, taiteilijakoulutusta johon sisältyy jotain yhteisötaidetta, ja tätä meidän, mitä tahansa taideopettajakoulutusta, pitäiskö sitä muuttaa siten, että siihen sisältyy yhteisötaidetta? Ja mitä sitten: meneekö se sekaisin se kenttä? Ajatellaanko me niin, että yhteisötaiteeseen tai yhteisötaiteelliseen koulutukseen, jos sellaista olisi, niin siihen pitäisi sisältyä jotenkin pedagogiset taidot?

I: Kyllä.

K: Mikä sun mielestä on pedagogista osaamista?

I: Olipa tymäkkä kysymys. No, se on jotakin perusymmärrystä oppimisesta ja ihmisyydestä. Itse oon suuntautunut vallankäytön ja etiikan kysymyksiin ja ajattelisin, että sellaiset kysymykset korostuvat yhteisöissä. Että mikä on mun suhde valtaan, miten mä käytän sitä, kun meen yhteisöihin — koska joka tapauksessa valtaa käyttää, se on selvä. Ja myös eettiset kysymykset on kysymyksiä, jotka läpäisee pedagogiikkaa, ja niiden pitäisi olla aina läsnä, kun opetetaan. Joku on eniten vastuussa siitä, että ketään ei vahingoiteta, kukaan ei joudu kärsimään, ja kaikkien ruumiillista ja henkistä koskemattomuutta arvostetaan. Tällaiset kysymykset ovat aina ensisijaisia, ja se on aivan kirkasta, mun mielestä, että se taide on aina toissijainen, jos puhutaan ihmisen perusloukkaamattomuudesta tai näin.

E: Vastaavasti pedagogiikan koulutuksessa saattaa puuttua ymmärrys muualla kuin pedagogisissa konteksteissa tapahtuvasta ihmisiin vaikuttamisesta tai siitä, mitä se tarkoittaa taiteelle ja minkälaista taidetta tehdään, kun tehdään taidetta yhteisöissä tai osallistavasti ja vuorovaikutteisesti. Koska kyllä se niin on, että taidepedagogit toimivat myös yhteisötaiteilijana tai osallistavina taiteilijoina. Onko heillä siihen riittävät taidot, ja voiko meillä opettajina olla sen parempaa ymmärrystä niistä asioista — pitäisikö olla, ja jos, niin mitä?

R: Taide tai taiteen tekeminen – tai mä ainakin itse määrittelen, että taiteen tekeminen on lähtökohtaisesti leikkiä. Että siinä ei ole intressiä. Mä en voi alkaa tekemään taidetta niin, että tästä nyt seuraa jotakin, vaan lähtökohtaisesti mun vaan pitää alkaa tekemään sitä – jostakin kummallisesta syystä. Ja sit siitä kyllä voi seurata jotakin, mutta se on sitten myöhemmän ajan kysymys, se ei ole sen lähtökohtien määrittelyn kysymys.

E: Mulle tulee mieleen soveltava taide, ja sen maailma, jossa taas on enemmän toi intressilähtökohta, että on joku ongelma tai asia, joka on ulkotaiteellinen, joka enemmän tai vähemmän tiedetään etukäteen. Että silloin se taide – tää on vähän kyllä ärsyttävää puhua, ”se taide” –

I: ”Se tulee!”

E: – mä en kuulkaa oikein semmoisesta tiedä, ”se taide”.

R: Ikään kuin se ois jossain olemassa.

E: Niin mä luulen, että on taidekäsityksen muuttumisesta kysymys.

I: Mulle tulee mieleen arvostuksesta sellainen kolmio… Jos täällä kolmion kärjessä tai pyramidin huipulla on totinen taide, tosi taide. Ja sitten, mitä alemmas mennään, sitä vähemmän sitä arvioidaan esimerkiksi taiteen kriteerien mukaisesti – siellä saattaa olla tällaisia muita, että ”okei, tää esitys on ihan hirvee, mutta näitkö miten ne osallistujat, kyllä ne saivat jotain hauskaa elämäänsä”. Eli sen kriteeristö muuttuu. Siitä ei puhuta enää, siinä on toisenlaiset taiteelliset arvot, ja sit siinä voi olla vielä päällä sellainen, että kuitenkin tää tosi taide on se, mitä arvostetaan eniten. Kun sä puhuit tästä muutoksesta. Se voi olla, että ne yhteisötaiteelliset esitykset alkaa kipuamaan täältä vähän niin –

E: Joo. Tosi taiteeks. Se kummittelee siellä. Siis joku tämmöinen, että vältetään sitä termiä ja pedagogiikasta puhumista, jottei siihen tosi taiteeseen, jota se yhteisötaide yrittää olla, vaan tulis jotain soveltavaa tai mitään muuta.

K: Niin se on!

R: Se on jännä, että se on vieläkin.

E: Onko se näin?

R: Missä se näkyy? Sanokaa joku esimerkki!

E: No mä sanon yhden, joka on kummitellut: ”minä en opeta, tämä ei ole pedagogiikkaa”– puhdistaminen, siis pedagogiikasta puhdistautuminen… Pedagogiikasta puhdistautuminen: onko siinä jokin ilmiö?

K: Mä veikkaan, että tässä on sellainen pedagoginen stigma

I: Toi on mun mielestä hyvä sana toi taidepedagoginen stigma. Mä saan siitä ihan heti kiinni.

R: Mulle tulee heti tästä mieleen visuaalisaatio tästä; missä se on ja minkälainen.

I: Mun mielestä meidän pitäis tehdä sellainen leima ja käydä laittaa, jos joku on tehnyt taidetta, niin siihen se merkki. Niin sit ne on infektoituneet pedagogiikalla.

E: Kyllä tässä on tietty tarve uudelleen määritellä ja tuulettaa sitä taidepedagogiikan käsitettä tai avata sitä laajemmalle yleisölle. Sanoihin kiinnittyy joitain merkityksiä, jotka ei välttämättä oo jaettuja … ja saada esiin jonkinlainen raikas tuulahdus siihen pedagogiikka-käsitteeseen, et mitä se voi tarkoittaa se käsite. Et miten me se ymmärretään, ja mikä sen sanan etymologinen merkitys itse asiassa on.

I: Mä aattelin sitä sanaa … ne on ne lapset ja pullamaidot ja vähän oudot opettajahiippailijat tekemässä jotain nössö-mössöä, niin niin kauan se ei koske muita taiteen alalla toimivia. Se koskee vain niitä pullatyyppejä.

E: Toi on myytti, toi pullatyyppi. Siellä on se sana lapsi, pedagogiikka-sanan juuressa, mutta eihän se yhtään auta, että se sieltä poistetaan ja ruvetaan puhumaan jostain andragogiikasta, se on vielä kauheampaa. Mua vaivaa se ajatus, että kun nimeää itsensä – tai kun se ammatti, se professio on taideopettaja tai taidepedagogi —, niin pitääkö se heti sisällään sen, että tämä henkilö on sellainen, joka aina opettaa jotakin jollekin? Ja kun mun mielestä se ei ole niin.

R: Niin eihän se ole niin.

E: Kun se on nimenomaan se saattaminen jonkun äärelle, jonkun ympäristön, jonkun tilanteen, jonkun vaikutteen tarjoaminen, rakentaminen, mahdollistaminen…

R: Valistunut orja, pedagogi, joka saatteli sen tiedon luo –

E: Se on aika hieno. Ja totta kai, joskus voi opettaakin, ja me kaikki opetetaan useinkin ja paljonkin, ja meidän opiskelijat opettaa, että eihän sekään ole mikään synti, mutta se että se on se ainoa asia, ja sitä kavahdetaan, että moni aikuinen taiteilija, joka tulee tänne, sanoo että ”minä en halua, että minua opetetaan”, tai ”en halua opettaa”.

R: Siihen opettamiseen kuuluu jonkinlainen tiedon – tää kuulostaa taistolaiselta, tiedostavuus – tiedostaminen, tietoisuuden kasvattaminen ja kehittäminen – niin eiks siinä oo jotain, joka liittyy nyt siihen pedagogiikkaan kauhean voimakkaasti?

E: Kenen tietoisuutta? Sen opettajan vai sen opetettavan?

R: Molempien.

E: Ehkä se tärkeä kysymys tässä kohtaa on, onko se yhteisötaiteilijalle tärkeä kysymys tulla tietoisemmaksi ja tehdä ne osallistujat tietoisemmiksi? Ehkä ei. Luulisin, että yhteisötaiteessa se intentio ei aina ainakaan välttämättä mitenkään määritelmällisesti liity tietoisuuden kasvattamiseen.

R: Yhteisötaide on niin sateenvarjokäsite, että sen alle voi laittaa melkein mitä vaan. Ehkä se yhteisötaiteen voima onkin siinä, ettei se oo institutionaalista.

E: Just ajattelin, että se menee instituution ulkopuolella, että se todellakin astuu sieltä –

I: – kolmiosta pois.

E: Ja sitten taidepedagogiikka voi olla hyvinkin institutionaalista, mutta se ei tarvitse sitä.

R: Mutta useimmiten se on.

E: Useimmiten se on.

K: Kun yhteisötaide on kuitenkin noussut tätä Irenen [aiemmin hahmottelemaa] arvostuksen pyramidia, ja Kansallisteatterit, Zodiakit ja muut tekevät yhteisötaidetta, niin nythän se institutionalisoituu.

E: Me nyt ehkä otetaan yhteisö jotenkin annettuna tässä keskustelussa.

R: Siltä se munkin mielestä vaikuttaa.

E: No yhteisö on monimutkainen käsite.

K: Siis onks se yhteisö olemassa sillä taiteilijalla, joka sitä yhteisötaidetta lähtee vetämään?

I: Ehkä sen voi jotenkin positiivisesti ajatella, että se mahdollistaa yhteisön syntymisen hetkellisesti. Tai sen näkemisen kokemuksen, että vaikka mä en oo koskaan nähnyt sua, niin tää yhdistää meitä tää asia. Ja siitä voi ehkä ajatella, että voi jäädä joku, joka jää pystyyn sen jälkeen, joku sellainen liittymisen kokemus.

K: Vapaaehtoinen osallistuminen on aika yleistä yhteisötaideprojekteissa, jos on jokin tällainen asukasyhteisö.

E: Miksi yhteisöt usein perustuvat johonkin samuuteen, et meillä on joku ulkoisesti tai muuten nimettävä piirre, joka meitä yhdistää. Siihen, ettei ole mitään yhteistä nimittäjää. Deleuze sanoo sen niin hienosti – tai se ei ole Deleuze vaan joku, joka tutki Deleuzeä -, että identiteetti on vaan viitta, joka on laitettu peittämään todelliset erot ja erilaisuus. The real difference.

R: Se on hienosti sanottu.

E: Se on ehkä yks meidän nykyajan haaste, olkoon kysymys mistä tahansa taiteellisesta toiminnasta tai pedagogisesta toiminnasta, rikkoa tätä. Puhutaanko me jostakin ideaalista, joka meitä yhdistää tai meidän ajatuksia kannattelee, vai siitä mikä se todellisuus on? Ehkä ideaalista, koska ei me voida sitä todellisuutta voida tähän läjäyttää, se on liian kompleksinen. Ehkä jotenkin filosofisella tasolla tää liikkuu, ja praktiikasta voi nostaa joitain esimerkkejä. Mut en mä yhteisötaiteesta kyl tiedä riittävästi, et voinko mä sanoa tosta tietoisuusasiasta. Siinä tuli aika paha.

R: Jos ajatellaan vielä tota yhteisöä. Se onkin kauheen vaikee käsite.

E: Joo, ihan hiton vaikee. Sit voidaan puhua ryhmästä, et mikä ero ryhmällä ja yhteisöllä on, tää on ehkä jonkinlainen – selkeästi ne ovat ryhmä, mutta tuleeko niistä yhteisö?

K: Sehän voi olla hyvinkin taiteellisissakin jutuissa loppujen lopuksi se yksilöä ajava motivaatio, että pääsee tapaamaan muita, pääsee tekemään jotain – Ihan varmastihan siinä on se, että halutaan nähdä toisia ihmisiä.

E: Niin!

K: Yhteisötaiteessa riittäisi ihan vain se, että osallistujilla on hyvä olla ja on mukava tehdä sitä taidetta. Kun sitten taas, jos mietin pragmatistisesti oppimista Deweyn mukaan, niin oppiminen lähtee aina ongelmatilanteesta ja sen loppuun asti viedystä ratkaisusta; siihen aina liittyy tietty vaikeus ja tietty haastavuus, joka on osa elämää, joka ei millään tavalla vaikea vaikeus vaan jopa miellyttävä –

E: Niin semmoinen vastus.

K: — niin, vastus niin, disruptio –

E: Niin, just se, että jonkun asian kanssa painiskellaan, tai työstetään jotakin, ei välttämättä fyysistä, mutta taiteen kohdalla usein se on jollain tavalla fyysistä myöskin.

K: Yhteisötaide voi olla sellainen, että antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, jos ne siinä kohtaa tuntuvat hyviltä.

E: Kyllä opettamiseen tai pedagogiikkaan liittyy oppimisen ja opettelemisen intentio, ja se että joku siinä auttaa, joku henkilö, jonka tehtävä on sitä oppimista tukea. Kun taas yhteisötaiteessa ei ole minkään uuden opettelemisen [vaatimusta] – se voi kyllä olla muutoksen ja transformaation intentio, mutta mikä näiden ero sitten on, voi olla toinen kysymys. Yhteisötaiteessa voidaan ehkä pysyä paikallaan. Se voi riittää. Mut mä sanoisin niin, että oppimisen… eihän se tarkoita, että koko ajan pitää olla menossa johonkin, mut on tärkeää että joissain kohdin –

K: Niin ja eihän sitä voi määritellä, missä kohdin ollaan menossa ja oppiminen tapahtuu –

E: – ja että siel on se ajatus, että täs liikutaan johonkin. Ei sitä voi mitenkään kieltää, et ehkä siinä on se ontologinen ero siinä suunnan – vaikka se ei ois määritelty suunta, niin se ajatus, että johonkin lähdetään, johonkin mennään. Voi olla, että tässä ei ole ontologista eroa vaan joku liukumo, sellainen väriskaala, et toisessa ääripäässä on opettaja tai taidepedagogi, mitä sanaa halutaankaan käyttää, ja toisessa on yhteisötaiteilija. Ja sitten ne ei ole poikki mistään, että ei ole — ehkä, mä kysyn — ei ole mitään määrittävää tekijää, joka pistäis eron niitten väliin, vaan on kysymys jostakin tämmöisestä, että joku voi toimia siten, että sitä ei voisi nimittää tai ajatella tai kokea yhteisötaiteena, eikä myöskään ulkopuoliset. Ja samoin sit tää yhteisötaiteilija voi ajatella, että tää ei oo millään tavalla pedagogiikkaa, mutta sitten voi olla lähenemistä ja jopa sotkeutumista. Miten me aistitaan ja esiymmärretään se, että jonkinlainen ero olisi?