Rapapintoja, pitkospuita ja itiöitä – pohdintoja esittävän taiteen pedagogiikan tutkimuksen merkityksistä – OSA 1. Kontekstit ja siirtymät

27.3.2023 0 Like 0 kommenttia

Tämä kolmen blogikirjoituksen sarja perustuu paneelikeskusteluun, joka toteutui osana Pedan – Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmien – joulukuussa 2022 järjestettyä 25-vuotisjuhlaseminaaria. Tanssipedagogiikan lehtori, väitöstutkija Liisa Jaakonahon koolle kutsumassa paneelissa väitöstutkijat Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen ja Kenneth Siren pohtivat tutkimustensa erityisiä positioita ja merkityksiä suhteessa oman alansa tutkimukseen ja lähialojen kenttään. Blogisarjassa Liisa, Pauliina, Tuire ja Kenneth jatkavat keskustelussa esiin nostettujen kysymysten pohtimista ja ajattelunsa artikuloimista yhteisen tekstin muodossa.

Liisa:

Osana Pedan 25-vuotisjuhlaseminaaria kutsuin Tuiren, Pauliinan ja Kennethin keskustelemaan kanssani esittävän taiteen pedagogiikan tutkimuksen merkityksistä sekä työn alla olevien tutkimustemme erityisistä positioista ja rajapinnoista suhteessa alamme tutkimuksen ja lähialojen kenttään. Viestittelimme pitkin syksyä sopien keskustelun raameista ja käytännön kysymyksistä. Kiireen keskellä, marraskuun kaamoksessa viestejä näpytellessä rajapinnat muuttuivat rapapinnoiksi, mistä ilahduimme – tutkimuksissammehan ei pysytä kliinisesti rajojen ja kaavamaisten odotusten muoteissa, vaan rapatessa roiskuu.

Valitettavasti itse sairastuin ja jouduin viime hetkellä jäämään pois keskustelusta, mutta onneksi Tuiren moderoimana, suunnittelemani rungon ja kysymysten pohjalta, se kuitenkin toteutui erittäin onnistuneesti. Seuratessani tilaisuutta  Zoomin välityksellä syntyi idea jatkaa keskustelua ja sen jäsentämistä tämän blogikirjoituksen muodossa. Olemme koonneet tekstin paneelikeskustelun rungon mukaan: kunkin kysymyksen alle olemme kirjoittaneet ajatuksiamme.

Miten olette kokeneet erilaiset konkreettiset kontekstit joissa teette tutkimusta? Miten ne ovat kohdanneet tai törmänneet? Miltä siirtymät niiden välillä ovat tuntuneet?

Tuire:

Tutkimukseni selkeimpinä institutionaalisina konteksteina toimivat Taideyliopisto sekä Helsingin kaupungin varhaiskasvatuksen eräs päiväkoti. Olen kokenut yhdessä instituutiossa kerrallaan olemisen ja siinä kontekstissa toimimisen suhteellisen mutkattomana ja kokenut, että olen päässyt sisään instituution rytmiin, sisäiseen järjestykseen, sekä ymmärtänyt kyseisessä kontekstissa toimimisen reunaehdot. Kun nämä kaksi institutionaalista kontekstia ovat tutkimuksessani kohdanneet, ovat kohtaamiset tuntuneet lähinnä törmäyksiltä. Esimerkiksi tutkimustiedotteen laatiminen päiväkotiin vaati melkoista asioiden ja käsitteiden tulkkaamista, jotta viestini oli sekä Taideyliopiston lakimiehen, että päiväkodin henkilöstön mielestä mahdollinen jaettavaksi huoltajille. Prosessin monimutkaisuuden johdosta päädyin lopulta lisäksi piirtämään tiedotteesta oman versionsa lapsille, mikä osoittautui oikeastaan jo ensimmäiseksi tutkimukseni tulokselliseksi oivallukseksi. Myöhemmin piirtäminen jalostui osaksi tutkimusta, kun aloimme lasten kanssa hyödyntää sitä luovana kirjoittamisen muotona, sekä lasten aloitteesta syntyneenä koreografisena työkaluna.

Siirtymät eri kontekstien välillä ovat kiinnostavia, sillä koen niiden kautta konkreettisen mahdollisuuden havainnoida maailmassa olemisen erilaisuutta ja moninaisuuden kirjoa. Siirtymät tekevät näkyväksi myös minussa tapahtuneita muutoksia, kun yhden kontekstin tuottamat muutokset ajattelussani ja toiminnassani vaikuttavat – kehollistuvat ja toiminnallistuvat kauttani – myös muissa kontekstissa.

Kenneth:

Kun, Liisa, laitoit ensimmäisen kerran tämän kysymyksen rajapinnoista, mietin heti, että toivoisin teatterityöskentelyn keskeisimmän rajapinnan olevan ihan vain osallistujien arjessa ja kokemusmaailmassa. Teatteriopetuksen ja -pedagogiikan tutkimuksessa Suomessa voi, vaikkei tietenkään selvärajaisesti, hahmottaa kaksi lähestymistapaa: toisessa on keskitetty esittävien taiteiden alalla perinteisesti arvostettujen taitojen opettamiseen, kun taas toisessa taiteellinen työskentely on mahdollistanut jonkin aiheen, yhteisen kokemuksen tai ilmiön tarkastelun. Toki se, miten esiintyjän ”taito” nykyään ymmärretään, kaipaisi vähän ravistelua. Mutta itse asetun aika helposti tuon jälkimmäisen lähestymistavan yhteyteen, koska keskeisintä minulle on se, miten osallistujien eletty tilanne voi tulla mukaan teatterityöskentelyyn ja miten taiteellinen prosessi voi mahdollistaa omaan arkeen mahdollisesti vaikuttavia kokeiluja.

Tein väitöstutkimukseni ensimmäisen taiteellisen prosessin koronan aikaan, ja jouduimme toimimaan Zoomin välityksellä. Vaikka Zoom-työskentely olikin raskasta, oli tavallaan onni onnettomuudessa, että tutkimus päätyi harjoitussalista ja esitystilasta vieläkin lähemmäs esiintyjän ja katsojan arkea. Web-kameran kautta tapahtuneen osallistuvan esityksen konkreettisiksi konteksteiksi muotoutuivat keittiöt, olohuoneet ja jopa kylpyammeet.

Liisa:

Oman tutkimukseni lähtökohta oli työni tanssipedagogina kehitysvammatyön yksiköissä. Tutkimuksessa tarkastelen, artikuloin ja teen taiteellisen tutkimuksen keinoin näkyväksi tästä praktiikastani esiin nostamiani vammaisuuden, haavoittuvuuden ja toimijuuden teemoja. Tutkimuksen taiteellisen osan toteutin yhteistyössä esitystaiteilija-tutkija Kristina Junttilan kanssa New Performance Turku -esitystaidefestivaalilla. Varsinkin tutkimuksen alkuvaiheissa koin siirtymät kehitysvammaisten aikuisten päiväkeskuksen ja Taideyliopiston esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen akateemisten seminaarien välilllä sekä haastavina että merkityksellisinä. Siirtymät tarkoittivat usein ajattelun virittämistä toiselle taajuudelle, kielellisen ja kehollisen olemisen kiepautusta – intensiivisen analyyttisistä ja usein jännitteisistä keskusteluista puolen tunnin bussimatkan päässä hötkytin yhtäkkiä kehoani erilaisessa seurassa ja ympäristössä, ihmetellen mutkattoman suoraa läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Valintani tehdä tutkimuksen taiteellinen osa taidekontekstissa oli tietoinen harppaus, joka tuntui jännittävältä ja jännitteiseltä, mutta tavallaan myös välttämättömältä.

Tutkimukseeni on konkreettisesti kuulunut myös pitkiä matkoja, jotka olen usein kokenut yhtä merkityksellisinä kuin päämäärät – esimerkiksi osana taiteelliseen osaan johtavaa prosessia matkustin maata pitkin Pohjois-Norjaan ohjaamaan kollaboratiivisen kirjoittamisen työpajan vammaisten henkilöiden toimintakeskuksessa. Kuvasin myös tätä matkaa, ja yhdessä kirjoitustyöpajan tulosten kanssa kuvamateriaali päätyi osaksi installaatiotamme.

Pauliina:

Kehitän tutkimuksessani jaettavaa traumasensitiivisen tanssipedagogiikan mallia. Työskentelen eri-ikäisten aikuisten kanssa luovan tanssin kontekstissa, mukana on sekä taidetanssinoviiseja että eri taiteenalojen ammattilaisia. Erilaisissa rooleissa lomittain toimiminen erilaisten osallistujaryhmien kanssa tuottaa jatkuvasti erilaisia rajapintoja itsessäni: taiteilija, pedagogi, tutkija. Eri ryhmien kanssa samat aiheet ja harjoitteet taas näyttäytyvät hieman eri näkökulmista, erityisesti ikääntyneiden ryhmän kanssa toimiessa. Tutkija-pedagogin näkökulmaani liittyy traumasensitiivisyys, mutta osallistujille kurssini ovat tarjolla nimikkeellä “Itsetuntemusta tukeva luova tanssi”. Pyrin avoimuuden nimissä hälventämään tätä rajapintaa osallistujien suuntaan.

Olen Kennethin kanssa samoilla linjoilla, minua kiinnostavat erityisesti tanssimisen tuottamat kokemukset, se mitä taiteen tekeminen meissä itsessämme tuottaa. Tästä näkökulmasta taito näyttäytyy “sisäisinä taitoina”, eli esimerkiksi itsetuntemuksen merkitys taiteen tekemisessä toisten ihmisten kanssa. Ensimmäisenä rajapintana siis näyttäytyy osallistujan kokemusmaailma suhteessa taiteen tekemiseen ja pedagogiikka on keskiössä siinä, miten tätä rajapintaa lähestytään ja kannatellaan.

Traumasensitiivisyys, jota kuvailen turvallisen työskentelyn edellytysten ymmärryksenä, on taiteen ulkopuolelta tuleva kehys. Työskentelen vahvasti taiteen ja pedagogiikan parissa, mutta terapeuttisen työskentelyn rajapinnalla. Käyn jatkuvaa keskustelua tämän rajan kanssa, sillä on tärkeää ymmärtää oman ammattitaitonsa rajat. Traumatutkimuksesta ja erilaisista kehoterapeuttisista menetelmistä olen saanut lisää ymmärrystä ja välineitä turvallisen työskentelyn tukemiseen ja siihen, miten se voi vaikuttaa taiteelliseen pedagogiikkaan ja ryhmätyöskentelyyn.

OSA 2. Teoreettiset keskustelut ja tutkimusperinteet

OSA 3. Maastot, maisemat ja merkitykset

Liisa Jaakonaho, Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen & Kenneth Siren