Rapapintoja, pitkospuita ja itiöitä – pohdintoja esittävän taiteen pedagogiikan tutkimuksen merkityksistä – OSA 2. Tutkimusperinteet ja teoreettiset keskustelut

28.3.2023 0 Like 0 kommenttia

Tämä kolmen blogikirjoituksen sarja perustuu paneelikeskusteluun, joka toteutui osana Pedan – Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmien – joulukuussa 2022 järjestettyä 25-vuotisjuhlaseminaaria. Tanssipedagogiikan lehtori, väitöstutkija Liisa Jaakonahon koolle kutsumassa paneelissa väitöstutkijat Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen ja Kenneth Siren pohtivat tutkimustensa erityisiä positioita ja merkityksiä suhteessa oman alansa tutkimukseen ja lähialojen kenttään. Blogisarjassa Liisa, Pauliina, Tuire ja Kenneth jatkavat keskustelussa esiin nostettujen kysymysten pohtimista ja ajattelunsa artikuloimista yhteisen tekstin muodossa.

Miten tutkimuksissanne yhdistyvät/kohtaavat/törmäävät erilaiset tutkimusperinteet ja teoreettiset keskustelut? Mihin keskusteluihin tutkimuksemme ottavat kantaa tai osallistuvat?

Pauliina:

Omat metodini ovat pitkälti tanssiin ja kehollisuuteen painottuvia. Yhdistän tutkimustietoa ja käytännön näkökulmia keholliseen tanssilliseen työskentelyyn. Tarkoituksenani on sekä avata ymmärrystä tanssissa ja kehollisuudessa vastaan tulevista ilmiöistä että juurruttaa rakentavia käytäntöjä tanssityöskentelyyn. Siten taiteellinen työskentely voisi olla aidosti turvallista ja mahdollistaa monenlaista kokemista taiteen tekemisessä, rajuakin, ilman rajattomuuden ja turvattomuuden tunteita. Toivon, että taiteen ja teorian, esimerkiksi traumatutkimuksellisen tiedon, yhdistäminen tuottaa laajaa ja käytännöllistä ymmärrystä itsestä, muista ja maailmasta. Mielestäni taiteessa – ja tanssissa erityisen kehollisena taiteen lajina – on valtava potentiaali lähestyä ja laajentaa kokemusta maailmasta. Turvattomasti toteutuessaan taiteellinen työskentely voi kuitenkin toimia jopa päin vastoin ja aiheuttaa sulkeutumista ja vastakkainasettelua.

Olen osallistunut moniin traumakonferensseihin, eikä teoriatieto ole niissä aina kytkeytynyt käytäntöön ja kehollisuuteen, jolloin sisältö ja toteutus ovat olleet ristiriidassa. Taiteen vahvuus on sisältöjen ja viestien välittämisen tapojen moninaisuus ja praktisuus ja tämä keskustelu on mielestäni kiinnostavaa – miten teoreettisiakin asioita voidaan taiteen kautta toteuttaa ja tuoda näkyväksi käytännön tasolla. Olen huomannut, että traumatutkimuksella ja taiteella on yhteistä tietynlainen visionäärisyys, kyky kuvitella uutta. Traumatutkimuksen kohdalla se tarkoittaa kykyä kuvitella hyvinvoivempaa maailmaa, jossa olemme vähemmän traumojemme vietävissä ja siksi terveemmin yhteydessä itseemme, toisiimme ja ympäristöömme. Tämä on myös oman tutkimukseni yksi tavoite.

Tuire:

Koen taiteellisen tutkimuksen suoman metodologisen vapauden inspiroivana, mutta myös ajoittain hankaloittavana, koska vapauden rinnalla harteilleni laskeutuu myös valtava vastuu tutkijana. Olen pyrkinyt pitämään ohjenuoranani taiteellisen praktiikkani ensisijaisuutta eli sitä, että tutkimukseni kulkee tanssipedagogiikkani kautta, palautuu sen käytäntöihin sekä tulee niissä koetelluksi. Perinteinen toimintatutkimus on lähellä sitä tapaa, jolla olen opetustyötäni tutkinut ja kehittänyt, toisaalta kenttätyössäni pyrin monilta osin etnografisen perinteen otteeseen haluamalla olla osa tutkimaani yhteisöä ja osallistamalla osallistujia tutkimukseen enemmän kuin informantteina. Lisäksi minulle on sekä tutkimukseni kokonaisuuden, että tanssipedagogisen praktiikkani sisällä tärkeää pysyä avoimena kehkeytymiselle ja herkkänä sille, mitä tarjoutuu ja avautuu. Tämä ajattelu on kehkeytynyt Baradin toimijuusrealismin ja yhteismuotoutumisen pedagogiikan vaikutuksesta.

Ajankohtaisista keskusteluista ja hankkeista haluaisin nostaa esiin Arts Equalin ja hiljattain julkistetun Esittävien taiteiden Visiotyön, jotka ovat tärkeitä ja kanssani samaan suuntaan kurkottavia Taideyliopistossa tapahtuneita hankkeita, vähän kuin pitkospuita reittini matkalla, joihin voin tutkimuksellani rakentaa yhteyksiä.

Liisa:

Taidepedagogiikan alan tutkijana yhdistän taiteellisen tutkimuksen metodologiseen keskusteluun aineksia laadullisesta sekä laadullisen jälkeisestä (post-kvalitatiivisesta) tutkimuksesta. Huomioni kiinnittyy usein erityisesti osallistumisen ja osallisuuden kysymyksiin, joita on tarkasteltu monitahoisesti esimerkiksi etnografisessa tutkimuksessa. Lisäksi ammennan tutkimukseeni aineksia feministisestä teoriasta, hoivaetiikasta ja kriittisestä vammaistutkimuksesta, ja haluan ajatella, että tutkimukseni kautta voin osallistua näidenkin tiedonalojen keskusteluihin. Ihan konkreettisesti tämä rajapinnoilla oleminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen viime vuosien aikana osallistunut ja esitellyt tutkimustani ainakin taiteellisen tutkimuksen, taidekasvatuksen, kasvatustieteen, soveltavan taiteen, taiteen ja terveydenhuollon, kriittisen vammaistutkimuksen, taideterapian ja etnografisen tutkimuksen tapahtumissa.

Kenneth:

Teen tutkimustani vahvasti Deweyn pragmatismin viitoittamalla tiellä. Sille pohjautuu myös käsitykseni oppimisesta määräytymättömästä tilanteesta kumpuavana toimintana, joka muokkaa ja tuottaa tapoja. Keskittyminen arkisiin tilanteisiin taas lainaa paljon arjen estetiikasta, erityisesti ekspansiivisesta näkemyksestä, jossa esteettisten kokemusten ajatellaan esiintyvän erityislaatuisina arjessa siinä missä taiteessakin.

Vaikka aluksi mietinkin, että keskeisintä on ihan vain taidepedagogiikan suhde osallistujien omaan tilanteeseen, tajusin myöhemmin, että niin, onhan tässä muutakin. Esimerkiksi: Olen töissäni ja tutkimuksessani halunnut luoda tilaa sukupuolen moninaisuudelle, ja väitöstyöni seuraavassa vaiheessa tutkin nimenomaan sukupuolivähemmistöihin kuuluvien osallistujien sukupuolen kokemukseen tai ilmaisuun liittyviä tapoja. En silti ajattele, että tutkimus silloin automaattisesti viittaisi sukupuolentutkimukseen, vähemmistötutkimukseen tai diversiteettityöhön — kaikki ehdottoman arvokkaita tietysti sinänsä. Yritän vastustaa sitä asetelmaa, että moninaisuuden huomioiminen tuottaisi jonkin kolmannen rajapinnan taiteellisen työskentelyn ja osallistujan kokemuksen rinnalle; jonkin, johon ”tietyt” aihealueet voi projisoida. Sukupuoleen liittyviä kysymyksiä taideopetuksessa ei voi ulkoistaa sukupuolentutkimukselle. Jos teatteriharjoituksissa paikalla on vähemmistöön kuuluvia osallistujia, ei toiminta ole muuttunut vähemmistötoiminnaksi, vaan edelleen jatkuu ihan teatterin taiteellisena työskentelynä. Yhdenvertaisuuden edistämisen kysymykset ovat ihan taidepedagogiikan keskeisiä kysymyksiä.

OSA 3. Maastot, maisemat ja merkitykset

OSA 1. Kontekstit ja siirtymät

Liisa Jaakonaho, Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen & Kenneth Siren