Rapapintoja, pitkospuita ja itiöitä – pohdintoja esittävän taiteen pedagogiikan tutkimuksen merkityksistä – OSA 3. Maastot, maisemat ja merkitykset

28.3.2023 0 Like 0 kommenttia

Tämä kolmen blogikirjoituksen sarja perustuu paneelikeskusteluun, joka toteutui osana Pedan – Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmien – joulukuussa 2022 järjestettyä 25-vuotisjuhlaseminaaria. Tanssipedagogiikan lehtori, väitöstutkija Liisa Jaakonahon koolle kutsumassa paneelissa väitöstutkijat Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen ja Kenneth Siren pohtivat tutkimustensa erityisiä positioita ja merkityksiä suhteessa oman alansa tutkimukseen ja lähialojen kenttään. Blogisarjassa Liisa, Pauliina, Tuire ja Kenneth jatkavat keskustelussa esiin nostettujen kysymysten pohtimista ja ajattelunsa artikuloimista yhteisen tekstin muodossa

Jos kuvittelisimme, että esittävän taiteen pedagogiikan tutkimus olisi maasto tai maisema, miltä se näyttäisi? Miten näet sen juuri nyt? Mitä ovat lähimaastot? Miten näet oman paikkasi ja reittisi siinä maastossa?

Kenneth:

Toisinaan erilaisia tieteenaloja halutaan hahmottaa jykevinä puina, joista sitten haarautuu latvakerroksessa erinäisiä oksia eri suuntiin. Mutta tällaisten sinänsä tärkeiden historiallisten jatkumoiden hahmottaminen syntyy tietysti aina ajan kanssa ja katsoo taaksepäin. Mutta esittävien taiteiden opetusta ja pedagogiikkaa sekä pedagogisesti valveutuneiden taiteilijoiden esitystoimintaa tapahtuu valtavan moninaisissa ympäristöissä. Jotenkin ihanampana mielikuvana nykyisen tilanteen tarkastelulla pidän ajatusta sinne tänne laajan horisontin yllä leijuvista itiöistä. Pidän ajatuksesta, että riippumatta maaperän syvyydestä, sieltä täältä pystyy nousemaan ohuita mutta korkeita itiöemiä tai varsia haivenpalloineen. Taiteessa on kenties muita aloja suurempi vapaus törmäyttää erilaisia aiheita ja menetelmiä: ehkä kukin toimija voikin löytää yhden haivenen sieltä, toisen täältä ja vapaasti poimia kolmannen vaikka aivan toisesta perinteestä, ja kasvattaa niistä itselleen jotain omalaatuista ja uutta kohti kurottelevaa. Tämä vaatii tietysti resursseja — tai multaa, jos jatkan tällä itiömielikuvalla —, jotta alan tuoreilla toimijoilla on mahdollisuus juurtua kentälle ja tuottaa uutta.

Liisa:

Koen kulkevani vaihtelevassa, kukkulaisessa maastossa, jossa täytyy välillä kiivetä aitojen yli tai kahlata joen toiselle puolelle. Välillä näkymä avautuu kauemmas horisontissa siintäviin maisemiin, välillä jalat uppoavat suohon, ja välillä ei näe metsää puilta. Kukkuloita lähestyn uteliaisuudella, vaikka ne joskus aiheuttavat epävarmuutta: uskallanko lähteä kiipeämään tuonne vai pitäisikö vain jatkaa polulla eteenpäin? Kuuluuko tuo kukkula itse asiassa joillekin muille, onko minun mahdollista poiketa sielläkin ihmettelemässä maisemaa? Tuleeko matkasta liian pitkä, jos jatkuvasti eksyn sivupoluille? Mutta mitä jos en tiedä miltä maisema tuolta näyttää, jääkö näkökulmani jotenkin vajaaksi?

Koen kuitenkin, että taidepedagogisen tutkimuksen polkuverkosto johtaa lopulta suurinpiirtein samaan suuntaan, ja voin hyvin mennä määränpäätä kohti omia reittejäni, välillä vaikka vähän puskissa kompuroiden.

Tuire:

Tämä oli lempikysymykseni näistä paneelin aiheista, koska se sai heti mielikuvitukseni leikkisästi liikkeelle. Maiseman sijaan huomaan aloittelevana tutkijana tuijottelevani enemmän maastoon lähelläni. Toisin sanoen tällä hetkellä maiseman muotoa – jotakin laajempaa tutkimuskentän kokonaisuutta – tärkeämpänä nousevat minulle näkyviin juuri nämä ympäriltäni löytyvät askelmerkit, sekä aiemmin mainitsemani pitkospuut, joita samaan suuntaan kurottelevat, minulle rinnakkaiset ja sopivasti edeltävät hankkeet edustavat.

Konkreettinen hauska muisto tulee mieleen syksyllä 2022 kokemaltani Islannin matkalta, jossa olin ohjaajani Eeva Anttilan kutsumana mukana pedagogisessa kehittämishankkeessa. Teimme tunturivaelluksen ja jossain vaiheessa siinä jonossa kiivetessämme tajusin ihan konkreettisesti käveleväni Eevan jalanjäljissä. Samoissa kosteaan maahan painuneissa askelmerkeissä. Se oli hieno hetki, koska siinä materiaalistui se metafora, jolla minun ja Eevan – tai muiden tutkimustani edeltävien tekijöiden – suhdetta voisin kuvailla, jalanjäljissä astelua, josta lähden kaartamaan omaan suuntaani.

Pauliina:

Minäkin katson tutkimusmaastoa toistaiseksi hyvin lähituntumasta. Kokonaismaastoa on vaikeaa hahmottaa, kun keskityn tähän hetkeen ja seuraaviin askeliin. Trauma-käsitteeseen, kuin myös taiteen tekemiseen,  liittyy vahvasti tietynlainen sumuisuus, epätietoisuus ja ei-tietäminen – jos yrittää liian aikaisin katsoa liian tarkasti kohti, mitään ei näy, mutta sivusilmällä, äärinäöllä voi havaita, että jotain on kuitenkin ilmassa. Samalla tavalla koen tutkimuksen tekemisen, jossa usein ensin tiedän intuitiivisesti, mitä tarvitsen ja mihin suuntaan täytyy mennä, mutta en välttämättä vielä tiedä miksi. Kuten taiteessa ja traumojen kohdalla, myös tutkimuksessa kuva ja ymmärrys voi tarkentua yllättäen ja nopeastikin. Siihen asti täytyy luottaa ja jatkaa matkaa jonnekin tuntemattomaan, ei-tietämisen kautta.

Miten näet meidän alan tutkimuksen erityisyyden; mitä erityistä annettavaa meillä on esittävän taiteen pedagogiikan alan tutkijoina?

Liisa:

Oman kokemukseni kautta ajattelen, että meillä on annettavaa moniin keskusteluihin ja monilla kentillä. Taiteelliseen tutkimukseen taidepedagoginen näkökulma voi tuoda erityistä  ymmärrystä esimerkiksi tutkimusosallistujien, yleisön ja yhteistyökumppanien osallisuudesta ja siitä, miten tietoisuus tästä osallisuudesta voi eettisesti kestävällä tavalla tulla olennaiseksi osaksi tutkimusajattelua. Ajattelen myös, että erityinen annettavamme voi liittyä siihen, miten taiteen mahdollisuudet ja vaikutukset ymmärretään ja miten niitä tuodaan esiin. Esittävässä taiteessa keskeinen kehollinen läsnäolo ja vuorovaikutus sekä performatiivisuuteen liittyvä taito ja ymmärrys voivat parhaimmillaan tuottaa erityistä vaikuttavuutta ja tutkimuksen ulospäin avautumista.

Pauliina:

Taiteeseen liittyy visionäärisyys, uudenlaisten mahdollisuuksien kuvitteleminen ja todeksi tekeminen. Samoin ei-tietämisen äärellä oleminen, sen arvostaminen, ettei tiedetä ennalta ja että juuri tämä lähestymistapa voi tuottaa jotain, mistä tietämisellä emme voi saada kiinni. Nämä ovat erityistaitoja, joita me harjoitamme taiteen ja taiteellisen tutkimuksen kentällä. Tutkimuksen kautta meillä on mahdollisuus kirkastaa, sanoittaa, tuoda näkyväksi ja jaettavaksi tätä kuvittelun ja ei-tietämisen maastoa ja mahdollisuuksia. Pidän myös tärkeänä tuoda taiteen kentälle entistä enemmän esille, mitä pedagoginen osaaminen on ja miten se voi vaikuttaa taiteen tekemiseen myös silloin, kun ei toimita selkeissä oppilaitos-opettaja-oppilas -asetelmissa.

Kenneth:

Olen vähän allerginen sellaiselle keskustelulle, jossa ”taide” tai ”taidepedagogiikka” esiintyvät kuin monoliitti, jolla on vain yksi säännönmukaisuus. Aivan kuin jokin kasvoton ”taide” saapuisi paikalle ja aiheuttaisi jonkin tietyn muutoksen. Onhan esimerkiksi paikallisaktiivien askartelutoiminnalla, tutkimuspaviljongin seinällä olevalla aseemisella runolla ja vaikka ministerin muotokuvalla erilainen rooli yhteiskunnassa, ja ne toimivat ja niiden kanssa toimitaan eri tavoin. Silti kaikkiin liittyy jonkinlainen luova prosessi ja esteettinen, aistinen kokemus. Eli ehkä erityisyys ei ole lopputuloksessa — ei tuotetussa taideteoksessa eikä edes siinä, mitä lopulta opittiin. Pikemminkin ajattelen, että taidepedagogiikan tutkimus tuottaa ymmärrystä luovuuden, kokemisen, taiteen ja oppimisen prosesseista.

Tuire:

Huomasin paneelikeskusteluamme edeltäneen taideyliopiston tutkimuksesta vastaavan vararehtori Jaana Erkkilä-Hillin puheenvuorossa esiin nousseen ”liha tuli sanaksi” -ilmaisun resonoineen vahvasti kehossani. Tulkitsin tämän ilmaisun tarkoittavan kehollisen ja kokemuksellisen tiedon ensisijaisuutta suhteessa kieleen, mikä on yksi tutkimukseni erityispiirteistä. Haluan tutkimuksellani olla mukana luomassa ymmärrystä ja tilaa tanssin sisältämän kehollisen, kokonaisvaltaisen, moniaistisen, intuitiivisen ja affektiivisen tiedon läsnäololle. Tämän vaikeasti sanoiksi kääntyvän tiedon tekeminen ensin itselleen ymmärrettäväksi ja sen kääntäminen muille jaettavaan muotoon on tutkimukseni keskeisiä tavoitteita. Se on haastavaa ja vaatii herkkyyttä ja paneutumista, harjaantumista ja intuitioon luottamista.

OSA 1. Kontekstit ja siirtymät

OSA 2. Tutkimusperinteet ja teoreettiset keskustelut

Liisa Jaakonaho, Tuire Colliander, Pauliina Laukkanen & Kenneth Siren