Se mikä ei ravitse, näivettää

24.5.2022 0 Like 0 kommenttia

Dialogien toinen osa.

Tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmissa pohdittiin pari vuotta sitten taidepedagogiikan ja yhteisötaiteen yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Oli tehty havainto, että taiteilijakoulutuksessa ja yhteisötaiteessa saatettiin siirtyä pedagogisiksi miellettyjen sisältöjen alueelle nimeämättä toimintaa pedagogiikaksi.

Tätä välisyyttä lähdettiin kartoittamaan haastatteluilla, jotka pidettiin 8.11.–5.12.2019 välisenä aikana, ja joita käytiin niin perinteisesti istuen kuin myös ympäri Kalliota ja Sörnäisiä kävellen. Haastateltavina olivat tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila, teatteriopettajan maisteriohjelman johtaja Riku Saastamoinen ja teatteripedagogiikan lehtori Irene Kajo. Haastattelut teki teatteriopettajan maisteriohjelman alumni Kenneth Siren.

Haastatteluissa nousseiden aiheiden pohjalta käytiin yhteinen nauhoitettu keskustelu toukokuussa 2020. Materiaali jäi lopulta julkaisematta laajemmassa muodossa, mutta Eeva konstruoi tekstien pohjalta dialogit, jotka yhdistelevät otteita sinänsä erillään tapahtuneista haastatteluista ja keskustelusta. Oheisten tekstien voisi sanoa olevan temaattisia de- ja rekonstruktioita viidestä eri keskustelusta.

Vaikka tiedostamme, että yhteisötaiteeseen ja sen etiikkaan liittyvä keskustelu on viime vuosina mennyt eteenpäin ja uutta tietoa on julkaistu, keskustelujen aiheet koemme edelleen ajankohtaisiksi, joten julkaisemme dialogit nyt Pedan blogissa. Puhujan nimi etunimen alkukirjaimen mukaan.

Dialogi 2

R: Tuli vielä mieleen siitä ravitsevuudesta sen verran, että ei sen ravitsevuuden ei tarvii välttämättä johtaa ees mihinkään kasvuun, et mulla ne ei oo samassa paketissa.

E: Joo, ei mullakaan –

R: Koska voi olla vain, että selviää. Että silloinhan se ei kasvata yhtään mitään, tai tuota yhtään mitään.

E: Ravitsevuus tarkoittaa sitä, että sen on koetellut, että tää voisi tuottaa jotakin mielekästä. Tämmöinen asia tai tämmöinen sisältö. Et se ei ole vain taiteen keinoin tai estetiikan, että wow, vau, onpa kiinnostavaa – vaan tää on ravitsevaa. Se on eri asia.

R: Miten sitä toimintaa ikään kuin arvioidaan niitten kokemusten kautta, joita se on synnyttänyt, niin sitten tulee mun mielestä kiinnostavia kysymyksiä. Ensinnäkin ruvetaan miettimään, että kenen kokemus? Onko tekijä tietoinen omista käsityksistään liittyen vaikka hyvään elämään, tai minkälaisia kokemuksia hän itse arvostaa siinä toiminnassa, tai miten hän arvioi vuorovaikutuksen toteutumista siinä ryhmässä ja niin edelleen.

E: Niin, kokemuksen ainutlaatuisuus on se lähtökohta, sen tunnistaminen, että mitä ikinä me nyt tässä tehdään ja se, minkälaista kokemusta laittaa liikkeelle, on ainutkertaista ja jokaisella erilaista. Kyllä, se on yksi. Toinen on situaation ainutlaatuisuus; jokainen tuo oman elämäntilanteensa ja kaikki siihen liittyvät asiat mukanaan.

I: Mä haluan sanoa tähän, että minkälainen kokemus on ehkä valmiiksi käsikirjoitettu— ”tämä on nyt meille kaikille hauska ja voimaannuttava kokemus” — niin tuollaiset tilanteet on aika vaarallisia. Tietenkin sitä opettajana toivoo, että voi kun tällä kurssilla kaikilla ois hauskaa ja kaikki sais tästä hirveesti ja mä olisin tosi hyvä opettaja ja tää ois ihanaa ja jne., mutta jos siihen lukkiutuu, niin pahimmillaan on kuin laput silmillä. Että opettajana mä nyt pikkaisen vähättelen jonkun kokemusta, en kuule sitä, en näe sen merkitystä.

E: Eihän sitä voi väistää, että ihminen kantaa mukanaan sellaisia asioita, jotka on kokenut itse, jotka jollain tavalla koetellut mielekkäiksi. Taiteilija varmaan tekee samoin, vaikkei pedagogiikasta ikinä olis ollut kiinnostunut tai innostunut. Mutta ne asiat joita harjoitus- tai luomistilanteeseen tuo, silloin on ehkä intentio enemmänkin siinä, että minkälainen lopputulos tulee, kun sitten taas pedagogiikassa se on enemmän siinä, mitä tapahtuu niissä ihmisissä. Mitä nää tekemiset aikaansaa näissä ihmisissä? Tai ei tiedä, että mitä; toivoo, että ne olis mielekkäitä ja sitä tarkoittaa se ravitsevuus, että se merkitsisi jotain hyvää, jotain rakentavaa.

R: Taidepedagogiikan hyveisiin kuuluu ilman muuta semmoinen, että se toinen ihminen tulee ensiksi. Se on ihan sama kuin dialogisuus Levinasin mukaan, siinä korostuu toista arvostava ja kunnioittava kohtelu.

E: Pedagogiikka on minusta sitä, että siinä on välittämisen intentio, että ennen kaikkea välitän siitä, mitä sinä koet. En niinkään siitä, mitä sinä opit, mutta kuitenkin se konteksti usein on semmoinen, että siellä on opettelemisen, oppimisen ja vastuksen toive osallistujilta. Mikä tahansa opettelemisen ja muuttumisen kohta voi aina olla pelottavakin. Ravitsevat kokemukset … niiden ei tarvitse välttämättä olla mielihyvän sävyisiä kokemuksia pelkästään, mutta ne on jotain sellaisia, jotka antavat ruokaa eteenpäin — sen sijaan kun taas sellaiset kokemukset, jotka vie jotakin ihmisestä. Nälkiinnyttää.

R: Siinä tilanteessa itsessään on yleensä semmoinen kysymys, että koetaanko me tämä mielekkääksi? Eli jos pystyt löytämään oman reittisi siihen tilanteeseen tavalla, jossa sulla säilyy jonkinlainen autonominen ote omaan toimijuuteen, niin silloinhan sä koet sen mielekkääksi jollakin tavalla vaikka se olisi vaikeaa tai vaikka se olisi epämiellyttävää. Mutta tää mielekkyys ei ole nyt sama kuin miellyttävyys, vaan semmoinen primaari kokemus, että mun kandee olla täällä. Toisaalta taide onnistuu, kun se onnistuu luomaan jotain uutta eli murtamaan jotakin, ja toisaalta se oma kokemus taiteen tekemisestä voi olla tosi paljon riippuvaista alan hyväksynnästä.

E: Taideopettaja tai opettaja kantaa mukanaan joitain tiivistymiä. Hän on kerännyt ja koonnut ja ajatellut ja työstänyt asioita, jotka hän kokee ja oman asiantuntemuksensa nojalla kokee ravitseviksi. Se kantaa niitä mukanaan, ja se niiden tuominen on sellaista, jota hän viisaasti ja harkiten säätelee, että mitä minä voin tässä tilanteessa tehdä teidän hyväksenne. Siellä on se intentio, että mä olen täällä sen takia, taidepedagogina, että mulla on käsitys jostakin, joka on arvokasta, ja joka voi olla merkityksellistä, tärkeää, arvokasta näille ihmisille tässä. Ja se mitä mä teen, minun toimintani on sitä varten. Ja sitten ne ihmiset siellä keskenään tietysti vaikuttaa toinen toisiinsa, eikä kaikki läheskään ole opettajan käsissä. Mutta joku tämmöinen siinä ravitsevuudessa on.

R: Jos taidepedagogiikassa pitää olla se ravitseva elementti mukana, niin ehkä siinä yhteisötaiteessa pitää sitten olla se yhteisön ääni, ja jos se lakkaa kuulumasta siinä prosessissa, yhteisön tai niitten ihmisten ääni, jotka sen yhteisön siinä väliaikaisesti tai pysyvästi muodostaa, niin sitten se lakkaa olemasta yhteisötaidetta.

K: Tästä tuli mieleen se, että varsinkin yhteisö- tai harrastajataidejutuissa osallistujan motivaatio voi olla vain se, että hän haluaa, että hänellä on kivaa. Ja sehän ei välttämättä ole sen tekijän motivaatio, joka haluaa ehkä tehdä ”hienon taiteen” tai tuottaa jonkin koherentin yhteisöllisen prosessin.

E: Voiko luova, taiteellinen prosessi esimerkiksi pysyä paikallaan kehittymättä kauheesti?

K: Kerran joku osallistuja kommentoi, että tärkeintä oli kahvitauot. Ja sitten mä mietin, että olisinpa tiennyt tän siinä toiminnan aikana, niin se toiminta olisi ehkä voinut olla enemmän kuten ne kahvitauot. Taide saattaa päästä hirveän vähällä ollakseen yhteisöllistä.

I: Jos joku yhteisötaidetyyppi menee jonnekin, niin – no kyllä varmaan pahin on, että se jotenkin viitta hulmuten vain pölähtää sinne tuomaan oman taiteellisen ideansa ja sit jättää — ”viuuuh!” — ja lähtee pois. Kylhän tällaisessa toiminnassa vastuukysymykset on aika suuret, että mitä sä menet sinne sörkkimään.

K: Viitta pois, kahvikone päälle.

I: Pedagoginen ajattelu ei ole mun mielestä mitenkään kauhean helppoa. Niitä kysymyksiä pitää miettiä koko ajan. Eihän se niin ole, että käy jonkin koulun ja saa [tutkinnon] tai että kun on opettanut, niin on pedagogisia taitoja. Kyllä pitää jaksaa miettiä ja olla aika, no, itsekriittinen ja jaksaa katsoa sitä omaa toimintaansa. On kyllä tosi, tosi iso vastuu sillä taiteilijalla, koska mun mielestä tuollaisessa tilanteessa ei voi mennä ihan taide edellä.

R: Kyllä taiteen kentällä voi vastuu asettua eri tavalla. Mun mielestä, jos mä saisin päättää, niin ne ei olis erilaiset. Mun mielestä etiikka tulee ensimmäiseksi joka paikassa, mutta taiteen kentällä, liittyen vaikkapa turvallisuuteen, otetaan isompia riskejä.

I: Kyllä sen pitää ensi sijaisesti lähteä niitten ihmisten tilanteesta, niitten maailmasta, niitten ymmärryksestä ja ehkä myös osaamisesta. Monesti tällaisille yhteisöhankkeille annetaan aika paljon rahaa, ja ne kuulostavat just tällaisilta, että nyt mennään ja voimaannutetaan ja annetaan. Me tulemme ja annamme näille tätä taidepääomaa. Se asetelma on vähän vaarallinen.

R: Mulle itselleni usein ne yllätykset, joita liittyy yhteisötaiteelliseen toimintaan, on semmoisia, että jollekin osallistujalle tapahtuu jotain, joka yhtäkkiä laajentaa sen toimintamahdollisuuksia ja voimaannuttaa. Ja ne aina tuntuu vähän ihmeiltä, tai yllätyksiltä. Se on ihan mielettömän hienoa. Yhtäkkiä se kattoo toista silmiin, ja se ei oo kattonut ikinä aikaisemmin, tai se uskaltaa osallistua keskusteluun.

I: Kyllä mä silloin katsoisin, että tällaisen ammatillisen osaamisen, pedagogisen pätevyyden pitäisi olla vaatimus, jota ilman sitä ei oikein voi antaa.

E: Kyllä osallistujaa siinä pitää kunnioittaa, heidän syytään olla siinä mukana. Ja pitää antaa olla mukana, vaikka [osallistuja] ei haluaisi viedä sitä eteenpäin taiteellisessa [mielessä].

R: Yhteisötaide–taidepedagogiikka, niin molemmathan ovat sosiaalista toimintaa joka tapauksessa. Ja esityshän on aina sosiaalinen tapahtuma samaan aikaan, kun se on esteettinen, tästähän Fischer-Lichte puhuu. Ja miten me huomioidaan nämä tämän taidemuodon päällekkäiset puolet — että se on samaan aikaan sosiaalinen ja esteettinen —, ja miten me halutaan missäkin projektissa painottaa mitäkin? Niin ne ovat kauhean tärkeitä valintoja. Se, miten se liittyy tuohon havaintoon, siihen, että havainnoidaan ikään kuin taiteilija, jos me ollaan esityksen kanssa tekemisissä, on että silloin me havainnoidaan esimerkiksi ihmisten suhteita tilaan, aikaan ja toisiinsa, ja niitten välistä vuorovaikutusta, ja ihan niitten käyttäytymistä tai käyttäytymisen fyysisiä ilmenemismuotoja. Ja yhtäkkiä me ollaankin keskellä oppimista. Me ollaan oppimassa jotakin siitä esityksestä tai teatterista taidemuotona, ja me ollaan oppimassa meistä itsestämme ja meidän tavoista tehdä sitä, ja kun me löydetään liitoksia siihen todellisuuteen, jossa me eletään, me ollaan oppimassa jotakin maailmasta. Ja tää muistuttaa sellaista ihan mahtavan, uskomattoman, valtavan idealistista ja hienoa tasa-arvoista tilannetta, joka on jotenkin jopa melkein liikuttava siinä naiiviudessaan.

K: Sano vielä et mikä siinä mahdollistaa sen, että ollaan tasa-arvon äärellä?

R: Se, että me ei — et kukaan ei aluksi tiedä mitä se merkitsee. Se ei ole syntynyt sun ideasta, eikä mun ideasta vaan siitä, että meillä on yhteinen avara tila. Tää on vähän samankaltainen ajatus kuin joillakin alkuperäiskansoilla, että maata ei voi omistaa. Niin mun mielestä näitä tapahtumisen alkuhetkiä ei voi omistaa.

E: Juuri niin. Luovan prosessin alkupiste ei välttämättä ole yksilöissä vaan väleissä ja vuorovaikutuksessa. Mikä ei ole mitään hirveän uutta sinänsä. Mutta mä yritän hahmottaa eroa sellaiseen demokraattiseen työskentelyyn, jossa on vaikkapa neljä ryhmän jäsentä, ja jokainen saa esitellä omia ideoitaan, joista osa valitaan jatkokehittelyyn, mutta kuitenkin ne ideat ovat omia. Tämä ei mun mielestä ole se juttu, vaan se, että tullaan ilman omia ideoita, ja ne ideat, jotka kehkeytyvät, eivät olisi voineet nousta esiin ilman sitä ryhmää ja vuorovaikutusta. Ehkä tämä osoittaa sen, että kun on yhteisötaiteilijoita, joilla on taidepedagogista osaamista, niin voi tapahtua aika monenlaisia asioita. Semmoista kehkeytymistä.