Se toisten kanssa eläminen

2.6.2022 0 Like 0 kommenttia

Dialogien kolmas osa.

Tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelmissa pohdittiin pari vuotta sitten taidepedagogiikan ja yhteisötaiteen yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Oli tehty havainto, että taiteilijakoulutuksessa ja yhteisötaiteessa saatettiin siirtyä pedagogisiksi miellettyjen sisältöjen alueelle nimeämättä toimintaa pedagogiikaksi. 

Tätä välisyyttä lähdettiin kartoittamaan haastatteluilla, jotka pidettiin 8.11.–5.12.2019 välisenä aikana, ja joita käytiin niin perinteisesti istuen kuin myös ympäri Kalliota ja Sörnäisiä kävellen. Haastateltavina olivat tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila, teatteriopettajan maisteriohjelman johtaja Riku Saastamoinen ja teatteripedagogiikan lehtori Irene Kajo. Haastattelut teki teatteriopettajan maisteriohjelman alumni Kenneth Siren.

Haastatteluissa nousseiden aiheiden pohjalta käytiin yhteinen nauhoitettu keskustelu toukokuussa 2020. Materiaali jäi lopulta julkaisematta laajemmassa muodossa, mutta Eeva konstruoi tekstien pohjalta dialogit, jotka yhdistelevät otteita sinänsä erillään tapahtuneista haastatteluista ja keskustelusta. Oheisten tekstien voisi sanoa olevan temaattisia de- ja rekonstruktioita viidestä eri keskustelusta. 

Vaikka tiedostamme, että yhteisötaiteeseen ja sen etiikkaan liittyvä keskustelu on viime vuosina mennyt eteenpäin ja uutta tietoa on julkaistu, keskustelujen aiheet koemme edelleen ajankohtaisiksi, joten julkaisemme dialogit nyt Pedan blogissa. Puhujan nimi etunimen alkukirjaimen mukaan.

Dialogi 3

R: Mun mielestä sekin on kiinnostava ajatus, että onko taide ihmistyötä vai ei. Koska mä aattelen, että ei aina, mutta esimerkiksi aina kun tehdään sitä toisen kanssa, niin silloin se tulee niiden ihmistyön kysymysten piiriin.

E: Haa! Hei, määritelläänkö me, missä määrin taiteellinen toiminta on ihmistyötä? Siitähän tää lähtee.

I: Joissain määrin ei ollenkaan. Joo mä laitan ton ylös: taiteen tekeminen ei ole ihmistyötä.

E: Tai voi olla –

I: Tai jotkut ajattelee, että ei oo.

R: Voi olla, että jollakulla on ihmistyössä todella iso ymmärrys eettisistä kysymyksistä, vaikkei se olis ollut tekemisissä just pedagogiikan institutionaalisen koulutuksen kanssa. Sitä mä tarkoitan sillä, että sitä ei tavallaan tarvii – siis pitääkö kaikilla yhteisötaiteilijoilla olla pedagogista koulutusta, niin mun mielestä ei välttämättä tarvii olla.

E: Mut ei se ollut kysymys.

R: Mikä se sit oli?

E: Kysymys oli siitä, että osaako olla ihmisten kanssa. Se ”toisten kanssa eläminen”, siinä tulee hirveän lähelle yhteisötaiteilijan ja taidepedagogin pinta siinä kohtaa. Totta kai pitäisi yhtä lailla molemmilla olla vuorovaikutus- ja kuuntelemisvalmiudet, ja etiikka. Että eletään sitä elämää toisten kanssa, jollakin tavalla, ja tuodaan siihen siitä omasta ammatillisuudesta käsin joitain sisältöjä, kontribuoidaan siihen yhteiseen elämään.

 R: Mun mielestä sekin kuulostaa lähtökohtaisesti aika ongelmalliselta, jos kaikki sellainen ihmisten välinen toiminta pedagogisoituu. Et mun mielestä me tarvitaan tässäkin niitä eroja eikä hallintaa.

I: Saanko. No. Mä haluan vastustaa. Koska. Jos ajatellaan, että pistetään pedagogiikka ja etiikka yhteen, niin kuin itse laitan, niin sit päästään hyvin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Et kyllä mun mielestä pieni porukka voi määritellä, mitä muitten pitää tehdä! Mutta sanotaan toisin päin: esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka toimii toisten ihmisten kanssa – sanotaan näin, ihmiset, jotka toimii toisten ihmisten kanssa, niitten kannattaa vaikka lukea Suomen lakia – ja nyt palaan näihin: ”ihmisen oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen” on esimerkiksi sellainen ilosanoma, jota minä jaan pedagogiikan alla.

E: Hetkinen hetkinen hetkinen – nyt, ”pedagogisoituminen” oli termi, josta mulle tuli sellainen, että what is that? Joo-o. Ja sit tää ”pieni porukka määrittelee”, what is that? Sit kun puhutaan pedagogisista taidoista – niin mitäs ne nyt sitten olikaan, miten me ymmärretään ne? Niin mä huomaan, että me ymmärretäänkin ne ehkä eri tavalla. Kun mä puhun pedagogisista taidoista esimerkiks itte, niin en minä aattele, että se on sitä taitoa, että minä pystyn opettamaan jollekin jotakin vaan se on nimenomaan enemmän ehkä Irenen suuntaan, että tajuaa sen, että mä vaikutan teoillani toiseen ihmiseen ja mulla on joku lähtökohtainen integriteetin kunnioitus. Se on ehkä semmoinen perusedellytys, ja toimii ihmisten kanssa muillakin – muutkin kuin pedagogit toimii ihmisten kanssa.

K: Tää on mun mielestä tosi iso kysymys, että onko pedagogiikka ja etiikka sama asia, tai onko etiikka varattu pedagogeille.

E: Siis. Etiikka ei varmaan ole pedagogiikan yksinoikeus, eikä tällaiset ryhmä- tai ihmistyötaidot eivät ole varattuja pedagogeille. Mutta onko siis pedagogiset valmiudet tai pedagogiset taidot – käytänkö väärää sanaa, kun puhun siitä, että ajatellaan mitä taitoja? Minkälaisia ihmisten kanssa toimimisen taitoja yhteisötaiteilijalla pitäisi olla? Oisko se kysymys parempi näin? Mitä valmiuksia näillä henkilöillä on, koulutuksensa ja kokemuksensa pohjalta, ja mitä syitä ja intressejä heillä on sinne yhteisöön mennessään.

K: Esittävissä taiteissa työskennellään yleensä ryhmissä ja helposti ajatellaan, että toiminta on yhteisöllistä, kun se tapahtuu ryhmässä. Ei se, että ihmiset tulevat ryhmään, vielä tee yhteisöä. Se voi tehdä joukon ihmisiä, jotka yhdessä tekevät tiettyä asiaa. Mutta erikseen on toki sellaiset “community-building” -hankkeet, joissa yritetään rakentaa yhteisöä… Kai se määrittävä tekijä on nimenomaan se sana ”yhteisö”. Onko silloin taiteilijalla erityinen rooli, joka säilyy — että taiteilijan rooli säilyy läpi prosessin?

E: Siellähän on yhtenä hyvin keskeisenä intressinä kiinnostus niitä yhteisön ihmisiä ja niiden elämää kohtaan – kaikessa. Kiinnostus siihen, että mitä nyt tapahtuu, olkoot se taidetta tai jotain muuta. Tavallaan siinä ei katsota sitä tilannetta ja toimintaa taiteen ja estetiikan potentiaalina, että ”ahaa, mitä täältä voisi taiteellisesti irrota”, vaan kyseessä on laaja kiinnostus arjen ilmiöihin. Jopa tällaiseen “life as a stage, life as performance”, arki esityksenä.  Ja kiinnostus välittämiseen, huomioimiseen, kunnioitukseen ja turvallisuuteen, jotka alkavat olla pedagogisia periaatteita. Tullaan dialogisuuteen, tämmöiseen minä–sinä-suhteeseen ja näihin ydinkysymyksiin, joiden kohdalla mä en halua missään tapauksessa sanoa, että taide jotenkin jää taustalle. Mutta minkälaista taide sitten on, kun se kumpuaa aidosta kiinnostuksesta mihin tahansa mikä näiden ihmisten elämässä on päällimmäisenä?

R: Musta näyttää siltä, että me ollaan valmiita sanomaan, ettei taiteessa voi tehdä mitä vaan. Ja jos sä teet toisten ihmisten kanssa taidetta, niin et sä voi kohdella toisia ihmisiä millä tavalla tahansa, vaikka siinä olisi kysymys mistä normien kyseenalaistamisesta.

E: Joo ja täähän menee lahjakkaasti täällä ja monessa muussa paikassa sekaisin, että haloo haloo haloo: taiteen vapaus on sisältöjen vapautta. Sitten kun me tehdään sitä taidetta, niin meillä on tietyt pelisäännöt, miten me toimitaan yhdessä. Eikä se säätele sitä sisältöä — vaikka mitä raaempi sisältö, sitä vaikeampaa se on tietysti se yhteistyökin. Sisältö hiipii siihen menetelmään — joku sota tai väkivalta —, et sit kun sitä juttua harjoitellaan, siihen tuleekin väkivaltaa. Pitäis olla siellä hyvin, hyvin tietoinen. Mutta sisältöihin, mun mielestä, ei oo puuttuminen. Niihin aiheisiin, joista taidetta tehdään. Se on aivan eri tason kysymys. Mutta tää menee, nää menee vaan sekaisin. Jos puhutaan siitä, miten opiskelijoita pitää kohdella, niin ei puututa taiteen vapauteen.

I: Miten näin yksinkertaista asiaa ei voi tajuta.

E: Mä en tiedä, mä en tiedä.

I: Tekis mieli ottaa karttakeppi käyttöön.

R: On mun mielestä tärkee erottaa nämä eettiset ongelmat ja taiteen vapaus jollakin tavalla toisistaan. Miten tätä eettistä ongelmaa ja taiteen vapautta määritellään, niin siinä pitää olla tarkkana.

E: Mulla ainakin joskus selkäpiitä karmii sellainen, että ”tuo on kiinnostava yksilö” ja ”tuo oli kiinnostavaa mitä teit” ja sellainen esteettinen arvottaminen pedagogiikassa. Niin onko täällä eri asia – ihan yhtä lailla, vaikka opetetaan aikuisia, yli 18-vuotiaita – niin onko ne pedagogiset vaateet, eettiset ja muut, eri tavalla velvoittavia kuin sitten jos ollaan taideinstituutiossa? Samat ihmiset hyppää täältä ja menee tuonne Kansallisteatteriin.

I: Pitäis olla.

E: Siis samat?

I: Eiku mun mielestä pitäis täällä olla huomioitu läpäisevästi kaikessa toiminnassa.

E: Minunkin mielestäni.

E: Joo ja mä en lähtis vaatimaan, että sen pitää tapahtua – ainakaan samoilla perusteilla – kaikkialla tuolla taidekentällä, mutta minulla ei ole mitään perustetta sille, miksi se ei olis tarpeen.

R: Mulla on ihan sama.

E: Ne perustelut on toiset. Mutta tää, koska tää on oppilaitos, niin sen pitäisi riittää siksi perusteluksi.

I: Niinhän sen pitäis.

K: Opettajan tehtävä voi olla viivyttää sitä heittäytymistä. Siis että jos se opiskelija haluaa villisti ja kritiikittömästi viedä itsensä äärirajoille ja immersoida itsensä tähän taiteilijamyyttiin, niin opettajan tehtävä on viivyttää. Musta sitä ei oo artikuloitu hirveästi. Koska yleensä vain puhutaan taiteessa siitä, että ”vapautukaa, tulkaa sieltä nurkasta, eläytykää, rohkaistukaa”. Ja tää oliskin silleen, että ”ole varovaisempi”.

I: Mun mielestä oppilaitoksissa saa vähän nillittää. Täällä on ihan tosi raikasta, että jos sanotaan, että nyt opettaja oli moralistinen tiukkapipo. Mun mielestä se on aika hyvää puhetta suhteessa opettajiin. Se on sen tehtävä. Sit opiskelijat voi olla ärsyyntyneitä, mutta sit ne tietää, kun ne pääsee täältä, että sit mä teen sitä.

R: Mut silti siinä on iso kysymys, että jos se opettaja on moralistinen tiukkapipo, niin kenen moraalia tai onko se itse sen moraalin määritellyt, tai onko se tullut ulkopuolelta? Ja siks mä en oo kovin innoissani tosta, että on hyvä, jos opiskelijat pitää opettajaa moralistisena tiukkapipona. Musta se ei oo välttämättä hyvä asia.

I: Mun mielestä se voi tulla ulkopuolelta esimerkiksi lainsäädännöstä. Siis mä tarkoitan sitä, että opettaja voi asettaa itsensä siihen asemaan, että se voi tehdä jonkin rajanvedon.

E: Siitä ettei ihminen vahingoita itseään, tai tee jotain mitä se itse katuu kauheasti myöhemmin.

R: Mun mielestä se on se opettajan perustehtävä. Taidepedagogi on ensi sijaisesti vastuussa niille ihmisille, jotka se kohtaa, että semmoinen kasvokkainen eettisyys on kaiken A ja O. Ohjeistukset ja säännöt eivät voi ikinä kattaa sitä kohtaamistilannetta, joka taidepedagogiikassa on useimmiten yllätyksellinen.

K: Mikä on opettajan suhde etiikkaan ja vastuuseen, ja mikä taidepedagogin tehtävä voisi olla?

R: Opettajan vastuu on nimenomaan niille ihmisille, joita tässä kohtaamistilanteessa on. Sillä tavalla vastuussa, että sen tilanteen pitää tukea niiden ihmisten oppimista. Nyt jo yleisestikin aika jaettu näkemys on, että pedagogisen tilanteen tulee olla turvallinen — ja turvallisuus, tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ne ihmiset kokee sen turvalliseksi.

E: Mä oon miettinyt aika paljon, tämmöisiä epämukavia kokemuksia, mitä esimerkiksi meidän koulutuksessa meidän opiskelijoille voi syntyä. Esimerkiks voi olla pitkästynyt, turhautunut, voi olla epätietoinen, voi olla hämmentynyt. Kaikkia tämmöisiä. Tää kaikki tämmöinen pitää mun mielestä kestää – opiskelijan ja opettajan pitää kestää se, että opiskelijalla ei ole kivaa. Se ei ole niin, että mun pitää suojella siltä pitkästymiseltä tai turhautumiselta.

R: Opettajana aina suunnittelee jotenkin tietyllä tavalla sen opetuksen, ja miettii mitä pitäis opettaa, ja siinä on se intentio. Kun toinen ikään kuin tekeekin siitä jokin oman tulkinnan, niin se intentio paljastuukin itselle.

E: Tää on nyt joku, josta me ei tiedetä!

R: Joo! Mut mikä se sitten on? Siihen pedagogiikkaan kuuluu, niitten erojen kautta, se neuvottelu.

E: Niin ja onks se aina neuvottelu? Se mun kohdalla hirveän monta kertaa liittyy fyysiseen tekemiseen. Ja se onkin joku vaara tuolla, että nyt mä yllytän more, more, more, ja siitä tulee joku tällainen esto, että ei voi näin tehdä. Mut ehkä se ei ole ihan huono juttu, että ei voi tehdä niin.

K: Jos puhutaan sellaisesta avoimesta pedagogiikasta – tai sellaisesta pedagogiikasta, että se opettaja seurailee ja tukee sitä oppijaa, joka saa kuitenkin itse löytää ja luoda sitä omaa oppimistaan, niin silti sillä opettajalla on samaan aikaan joku intentio siitä, että mikä sen kasvun suunnan pitäisi ehkä olla. Niin tossahan on kysymys siitä, miten sä määrittelet sitä kasvun suuntaa, positiivisia kasvun suuntia. Tää skisman kohta tulee, kun joku ei lähdekään ehkä siihen suuntaan.

E: Tai pysyy enemmänkin paikallaan, ei lähde mihinkään suuntaan ollenkaan.

K: Mutta olisko tää kuitenkin artikuloitavissa niin, että silloinkin, kun puhutaan tällaisesta hyvin – ”avoin” on nyt väärä sana, mut tällaisesta pedagogiikasta, niin siinä on kuitenkin joku suunta ja intentio sillä toiminnalla?

R: Joo. Mut mitä opettaja voi tehdä? Sekin on varmaan se kysymys, että mitä opettaja voi tehdä siinä vaiheessa, kun joku vain nyhrää nurkassa, ja siinä ei tapahdu, sä jotenkin omin silmin todistat, että tässä ei nyt toteudu joku suunta, joka kuitenkin olis vaikka jotenkin yhteisesti sovittu ja näkyvästi ilmaistu –

E: Koska sitä ei voi aina saada selville, että onks tää sitä, mitä me olemme yhteisesti tänne tulleet tekemään vai onks tää jotain ihan muuta. Ja joskus sen voi tietää, että se on jotain ihan muuta, ja silloin siihen ehkä voi puuttuu.

K: Mun mielestä se on tosi tunnistettava, tai huomaan itsessäni sen ristiriidan, että haluan työntää pois sieltä nurkasta, jos musta tuntuu, että joku jää sinne nurkkaan, ja toisaalta olen silleen, totta kai saat olla siellä nurkassa jos haluat, eikä sun tarvii selittää sitä. Et mun mielestä tässä välissä palloilu on sitä opettamista.

E: Opettaminen voi olla ehdottamista ja yhdessä kokeilemista, kysymyksiin vastaamista, neuvojen antamista ja havaintojen esiin nostamista. Mutta ei niin, että opettaminen olisi se sellainen perinteinen ajatus, että yksi henkilö tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja muut henkilöt eivät tiedä – mitä usein pidetään taidepedagogiikan tai pedagogiikan rasitteena tai taakkana. Monenlaista tukemista. Se on sitä pedagogista taitoa. Se on nimenomaan sitä. Dialogin taitoa. Ja mä en tiedä, voiko yhteisötaiteilijalta vaatia tämmöistä. Vai pitäisikö?

I: Se liittyy siihen pedagogiikan uudelleen määrittelemiseen, tai jatkuvaan, sen sanoittaminen, sen määrittäminen, niin mä näen sen jotenkin, et se on jotenkin kauhean keskeinen kysymys. Se on niin tärkeä kysymys, että on vaikea ajatella, että tää yhteisötaide olis se yläkysymys.

E: Mietitään sitä, miten me saatais se, kun me koetaan, ettei me voida määritellä jotain itsestä ulkopuolista.

K: Pitäisikö se ymmärtää jotenkin sen kasvuun johdattamisen kautta? Liittyykö se siihen, että pedagogiikassa on se kasvun intentio?

E: Se on siis sellaista kasvun ainesta. Sehän on niinku lannoite.

R: Taidepedagogiikka on lannoite!!